Joskus on hyvä nollata aivot, liian hyvien elokuvien katselun jälkeen palauttaa itsensä maan pinnalle ja samalla varmistaa arvosteluasteikon kalibrointi tökkäämällä jokin huonouden myrskylyhty kylvämään kalvakkaa valoaan sinne miinuspuolen hyisimpään pakkasyöhön. Joskus kuitenkin näidenkin elokuvien onnistuu yllättää positiivisesti, jos ei muuten niin sitten niiden suomalla camp-fiiliksellä, tahattomalla komedialla ja muuten vain hilpeällä tai riehakkaalla olemuksellaan. Parhaat camp-leffathan tunnetusti tehtiin pääosin Italiassa männävuosikymmeninä, mutta Kevin VanHookin ohjaama Vampyyrin muotokuva todistaa että kyllä sitä 21. vuosisadallakin osataan kohtalaisen hauskaa roskaa tehdä.
Juoni on aika epämääräinen, ja umpityperä mainoslause ”They were best friends until one of them died. Now they’re enemies.” antaa tökeröydestään huolimatta juuri oikean kuvan sekä elokuvasta yleensä, että sen juonesta. Leffassa todellakin on kaksi henkilöä, jotka olivat parhaita ystäviä, kunnes toinen heistä kuoli. Nyt he ovat vihollisia. Informatiivista, eikö totta? Lisätietoja saadaan suomalaisen DVD:n etukannesta: ”Kaksi ystävää. Kaksi vihamiestä. Jompikumpi pääsee vielä hengestään.” Eli siis kuollut kaveri ja elävä entinen kaveri taistelevat keskenään ja toinen heistä tulee kuolemaan. Huono tuuri. Elokuvan katsomalla sain valoa pimeyteen vielä sen verran, että ”Jack” Frost (Manzanares) ja Nat McKenzie (Lister) ovat siis kaksi USAn erikoisjoukkojen sotilasta, jotka ovat suorittamassa epämääräistä tehtävää Afganistanissa Neuvostoliiton miehityksen kultaisina päivinä (1979–1989). Kuten odottaa sopii tehtävä päättyy onnettomasti, mutta vähemmän yllättävää on, että tämä tulee neuvostostoliittolaisen vampyyrisotavangin muodossa. Nat saa pureman ja muuttuu vampyyriksi, Jack Frost vahingoittaa silmänsä ja rupeaa käyttämään koleita aurinkolaseja. Loppuelokuva koostuu Frostin ylisuurien aurinkolasien ihmettelystä ja Natin jahtaamisesta epämääräisen henkimaailman asiantuntijan (Busey) avustuksella.
Se mikä elokuvassa ensimmäisenä pistää silmään, on sen tapa ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Ja kun sanon että se ottaa itsensä vakavasti, tarkoitan että se ottaa itsensä aivan HELVETIN vakavasti, vailla minkäänlaista itsekritiikkiä tai –ironiaa. Vampyyrin muotokuva yrittää olla vakava ja jopa pelottava trilleri, mutta todellisuudessa se, kiirehtiessään toimintakohtauksesta toiseen, puikkelehtiessaan samalla uskomattoman huonojen ja uskomattoman typerällä tavalla ”kauhua nostattavien” kohtausten joukossa, on yksinkertaisesti huono elokuva – niin huono ja itsensä niin vakavasti ottava, että sitä melkein tuntee sääliä tekijöitä kohtaan. Ei voi olla ihmettelemättä miten ihan oikeissa elokuvissa näytellyt Gary Busey (mm. ”Tappava ase”, ”Myrskyn ratsastajat”) on onnistuttu huijaamaan tähän elokuvaan. Vaikka oikeastaanhan Buseyn rooli itse asiassa kruunaa koko elokuvan kiteyttäen yhteen hahmoon kaiken sen uskomattoman vakavahenkisyyden, kliseisyyden ja tökerön kehittelyn. Loppukohtaus, jossa meedio-Busey itse joutuu kohtaamaan kauhun, saa nauramaan ääneen, niin uskomattoman hatusta reväisty, epäpelottava ja ennalta-arvattava se on. Eikä vähätellä sovi myöskään Frostin ja vamppyyrin tätä edeltävää lopputaistoa, johon Frost on varautunut puukärkisillä hopealuodeilla. Kuinkas muutenkaan, vampyyrithän pelkäävät auringonvalon lisäksi vain hopeisia krusifikseja ja sydämen läpi penetroivia puuvaarnoja.
Elokuvassa on paljon muutakin roskaa, joka on niin totaalisen typerää, ettei sitä voi kuvata sanoin. Saattaa olla, että olen toistellut tässä arvostelussa sanoja ”uskomaton”, ”typerä” ja ”huono” kipurajoille asti, mutta kun asia on niin, että elokuva on aivan uskomattoman typerä ja huono. Uskomattomalla tarkoitan juuri sitä; vaikka kertoisin elokuvasta aivan kaiken, suurin osa ei varmaankaan uskoisi – Vampyyrin muotokuva on jotain, mikä on koettava itse. Joitain huonouden tasoja on yksinkertaisesti liian vaikea ihmismielen käsittää, ellei niitä itse ole kolunnut riittävästi. Ja juuri siinä piilee elokuvan salattu voima: Vampyyrin muotokuva onnistuu yllättämään negatiivisesti aina vain uudestaan, paiskaamaan eteen jotain… uskomattoman typerää kerta toisensa jälkeen. Sen tapahtumia on mahdoton ennakoida, niin uskollisesti ja taidokkaasti ne alittavat kaiken perinteisen länsimaisen logiikan lait uudestaan ja uudestaan. Tätä ei pidä tulkita yksinomaan negatiiviseksi asiaksi, sillä tavallaan tällaisen tajunnanvirran tuijottaminen on vapauttavaa – ei tarvitse tuntea omia hengentuotoksiaan niin heikkolaatuisiksi kuin ne ehkä todellisuudessa ovat.
Ja kyllähän Vampyyrin muotokuva henkii camp-arvoja aivan suunnattoman latauksen. Sellaisia järjettömyyden sfäärejä se samoilee, että nauruhermo pettää kovimmallakin kivikasvolla väistämättä jossain vaiheessa, kunhan VanHookin nykivä kerronta on ensin pehmittänyt aivoja riittävästi kökkö-toiminnallaan. Mikään naurumurha Vampyyrin muotokuva ei ole, mutta ei käy kiistäminen, etteikö se paikoitellen olisi erittäin huvittava tekele. Lisäksi on myönnettävä, että on vaatinut tekijöiltä jonkinlaista taitoa koota tällä tavalla kaikki vampyyrikauhun kliseet yhteen ja sovittaa ne hoopoon kokonaisuuteen niin vinksahtaneessa ja kaikkea järkeä vastaan sotivassa muodossa. Ei ihan kuka vain terve ja normaalilla suhteellisuudentajulla varustettu henkilö kykene luomaan jotain tällaista.
Nyt kun elokuvan katsomisesta on jo kulunut tovi ja olen järjestellyt ajatuksiani kirjalliseen muotoon, elokuva tuntuu edelleen suurelta mysteeriolta. En rehellisesti sanottuna osaa sanoa mitä pidän elokuvasta, tai pidänkö siitä ollenkaan. En myöskään osaa arvioida, oliko katsomiskokemuksessa enemmän tuskaa vai nautintoa. Jokseenkin ainutlaatuinen kokemus Vampyyrin muotokuva kuitenkin on, ja sellaisena se on nautittavakin. Muistakaa: lahjattomuus on ikuista, ja siitä tämä elokuva säilyy ikuisesti todisteena.
