Ne kierot ihmispenteleet ovat taas pahanteossa! Australian viimeisissä sademetsissä asustavat söpöt keijukaiset saavat vähintään yhtä sööttien eläinystäviensä kanssa pelätä henkensä edestä karvattomain apinain maailmanlopun metsäkonetta. Apinoiden planeetan terävämpää päätyä edustava Zakk muuttuu vahingossa pikkiriikkisen kokoiseksi miniatyyriukkeliksi ja joutuu kohtaamaan potentiaaliset uhrinsa silmästä silmään. Luonnosta vieraantuneet immeiset tulevat ahneuksissaan vapauttaneeksi myös Tim Curryn esittämän saasteita syövän pahan hengen vankilastaan. Apina tyhmä, apina tyhmä. Ota banaani.
Kyllä vain, kyseessä nimittäin on klassinen esimerkki ikivihreällä luonnonsuojeluteemalla ratsastavasta animaatiosta. Ihmisrakkautta sykkivä ympäristötarina ei juurikaan kannusta kierrättämään tai syömään vihreää, ehei. Himokasta laulantaa ja keijukaisia tihkuva Ferngully edustaa ns. vanhan liiton vihreyttä, jonka tärkeimpänä oppina on pahojen henkien karkottamisen ohella lähinnä pidättäytyminen pahanteosta. Tim Currylla tai ihmishahmoilla ei Ferngullyssä ole ahneutta tai tietämättömyyttä kaksisempaa motivaatiota: Hexxuskin lähinnä nauttii pahanteosta, mestari Curryn limaisen tulkinnan perusteella ihan kirjaimellisesti.
Kaikesta virnuilusta huolimatta Ferngullylla on ansionsakin. Entisten Disney-animaattoreiden kynästä tulleena vähän hupsulla juonellakin on parhaimmillaan komea ulkoasu, ja erityisesti mahdottomuuksiin asti liioitellun metallihirviön yhdessä ekspressionistisen apokalyptistä uhkaa huokuvan pikimustan Hexxus-puun kanssa luoman pahanteisyyden tuntu ovat vaikuttavaa jälkeä yhä edelleen. Lisäksi, vaikka lapsena en luonnonsuojelusta tai satujen moraaleista mitään ymmärtänytkään, nautin paljon Ferngullyn kuvaamasta luonnonmystiikasta monenkarvaisine keijukaisineen, eläimineen ja henkiolentoineen.
Robin Williamsin kaltaisen nimen esiintyminen eläinkoelaboratoriosta paenneena PTSD-lepakkona on taatusti monen korvaan hämmentävää kuultavaa. Näihin aikoihin Williams tunnettiin nimenomaan energisestä improvisoidusta komediastaan, ja joku tuotantoportaan vastaavista ymmärsi miehen tyylin sopivan täydellisesti piirrettyyn elokuvaan. Populäärikulttuurin historiansa tunteva on todennäköisesti joskus kuullut Williamsin ja Disneyn verisistä riidoista samoihin aikoihin ilmestyneen Aladdinin suhteen. Yksi kyseisen tahtojen taiston motiiveista oli Williamsin osallisuus Ferngullyssa, jota Iso-D pyrki kaikin käytettävissä olevin konstein sabotoimaan. Ei Williamsin suoritus traumatisoituneena hedelmälepakkona maailmanluokan improvisaatiota ole, mutta erottuu massasta edukseen.
Ferngully on taiteellisen ja eksistentiaalisen itseinhon mielenkiintoisempia kukkasia. Monen viime vuosien hengenheimolaisensa rinnalla keijusatu apinoiden planeetalla on kuin renessanssimaalaus sikolätissä. En vain kuollaksenikaan kykene ymmärtämään, miksi tekijöistä tuntui välttämättömältä tunkea Ferngully täyteen toinen toistaan tyhjäpäisempiä musikaalinumeroita – tai miksi nuo kyseiset laulut ovat kauttaaltaan täynnä enemmän tai vähemmän suoria viittauksia seksuaalisiin toimintoihin. Seksi on vaarallista ja tappaa. Hyvä apina ei koskaan rakastele toisen hyvän apinan kanssa. Hyvä apina lisääntyy selkärangattoman ameeban tavoin jakaantumalla.
Kiitos banaanista.
