Vain vuosi oli kulunut alkuperäisen ”Bronxin asvalttisoturien” julkaisusta, kun tuli aika tämän maanmainion jatko-osan. Ohjaajaksi tuli jälleen italialaisen post-apocalypsen konkari Enzo C. Castellari ja pääroolin Mark Gregory. Vaikka ensimmäisen osan nähneissä nämä nimet saattavatkin herättää orastavia kauhuntunteita, osoittaa Pako Bronxista heti alkumetreillään, että ensimmäisestä osasta on otettu harppauksia eteenpäin oikeastaan kaikessa. Viimeksikin pelkkänä riippakivenä ollut juoni on suosiolla karsittu minimiin ja toimintaa on paiskattu mukaan lisää. Erittäin runsaasti.
Kuten edellisessäkin osassa, maailmaa hallitsevat edelleen pahat suuryritykset. Tällä kertaa ne ovat päättäneet lopullisesti tehdä selvän koko maailman häpeätahrasta, jengien hallitsemasta Bronxista, ja liittää sen heikosti puolustetun maa-alueen itseensä. Korporaatioiden armeijat vyöryvät Bronxiin, mutta hädän hetkellä bronxilaisjengit liittoutuvat keskenään ja käyvät uljaasti jengipomo Trashin (Gregory) johdolla puolustamaan kotimaataan.
Hetkinen! Eihän tämä näin voi mennä, kyseessähän ei ole sota- vaan toimintaelokuva. Vaan totta se on, Pako Bronxista lähentelee juonellisesti kuin sisällöllisestikin sotaelokuvaa, toki sillä erotuksella että kyseessä on mässäilevä eksploitaatio joka ei väitäkään omaavansa sanomaa. Jos “Bronxin asfalttisotureissa” oli runsaahkosti toimintaa, niin tällä kertaa Bronxissa käydään jo täyttä sotaa. Ihmisiä tapetaan kirjaimellisesti sadoittain, ja mitä erikoisimmilla tavoilla. Porukkaa astelee konekiväärin eteen suoraan liukuhihnalta kuin jossain videopelissä. Jossain vaiheessa aivot yksinkertaisesti turtuvat loputtomaan toimintaan ja mäiskeeseen, ja kieltäytyvät rekisteröimästä enempää tappamista. Tällä en tarkoita sitä, että elokuva saisi väkivallan näyttäytymään luotaantyöntävänä tai vastenmielisenä. Asia nyt vain on niin että kun puolitoistatuntisen elokuvan aikana kahdessadas graafisen yksityiskohtaisesti kuvattu tappo vyörytetään ruudulle, katsoja alkaa vähitellen turtua kaikkeen näkemäänsä. Siinä mielessä Pako Bronxista voisi olla terveellistäkin näytettävää sellaiselle ”tykkään siitä kunhan siinä kuolee porukkaa” –tyypille.
Kuten sanottu, juonesta ei paljoa kannata puhua. ”Pako” on ilmeisesti liitetty elokuvan nimeen vain koska ”Pako New Yorkista” –leffan nimessäkin on sellainen. Ne mitään pakene, sen sijaan Trash raivaa tiensä ihmismassojen lävitse kuin puskutraktori, ja päästyään lopulta Bronxin ulkopuolelle, hän kierähtää lyhyen aikaa New Yorkissa ja raivaa sitten tiensä takaisin Bronxiin. Hahmojen motiivit jäivät hämäriksi, kuten hahmot itsekin, mutta se on itse elokuvan kannalta yhdentekevää. Jotain salaista pelastus/kaappausoperaatiota siinä tehtiin, mutta sekin on elokuvan kannalta yhdentekevää.
Siinä missä ”Bronxin asfalttisotureissa” näyttelijöiden suorituksia voi haukkua, tässä niistä on mahdotonta sanoa mitään. Suurimman osan ajasta kasvot nimittäin peittyvät ruudinsavuun. Vaikka Castellaria ei voi missään nimessä pitää hyvänä ohjaajana, on hänellä kieltämättä jonkinlaista taitoa kuvata katutaisteluja – löytyypä hänen cv:stään ihan oikea sotaelokuvakin, nimittäin ”Panssarijunalla Helvettiin”.
Vaikka Pako Bronxista onkin hauska ja nautittava postapokalyptinen rymistely, on siinä myös puutteita. Ensimmäisen osan jengit on kaikki sulautettu yhtenäiseksi armeijaksi, joten omituisille tanssijajengeille ei tällä kertaa pääse naureskelemaan. Muutamia ”Bronxin asfalttisotureista” tuttuja naamoja vilahtaa Trashin lisäksi ruudulla lyhytaikaisesti, mutta jokaisen suoritus jää valitettavan lyhyeksi. Toinen puute on silmitön väkivaltaisuus: aluksi toiminnan runsaus on piristävää mutta rajansa kaikella. Vastaavaa mättöä en ole nähnyt oikeastaan missään muualla, vaikka suolenpätkillä ei varsinaisesti mässäilläkään. Ehdottomasti kuitenkin edeltäjäänsä parempi, ja kyllähän tämä selvästi kuuluu post-apocalypsen parhaimmistoon. Aivan uskomaton elokuva, joskaan ei välttämättä pelkästään positiivisessa mielessä.
