Itsestään liikoja luulevasta aikuisestakin voi joskus tuntua hyvältä olla väärässä. Entä mitä hyvää Madagascar 2 meille suokaan, siitä kerron teille seuraavaksi. Hyvää. Noin, nyt se on sanottu. DreamWorksilla olikin Sinbadin jäljiltä pakka yhä sekaisin kuin Jerry Seinfeldin parisuhteissa, ja firman tuotosten taso heitteli jatko-osienkin välillä pahimmillaan äärilaidasta toiseen. Ensimmäinen Madagascar oli lähes juoneton kokoelma koomisiksi tarkoitettuja kohtauksia, eikä jatko-osallakaan ollut valmista suuntaa johon jatkaa. Kuten jo tiedämmekin, Madagascar 2 on ”hyvä” elokuva. Kysymys kuuluukin: Kuinka hyvä? Ja miksi?
Hyvä, oikein hyvä. Tai siis mikäli nautit edellisestä elokuvasta, diggaat todennäköisesti vanhan remmin remuamisesta Madagascarilla myös jatko-osassa. Tapahtumapaikka ei kuitenkaan ole kiveen hakattu, sillä kotiinpaluusta haaveileva elukkalauma rakentaa itselleen lentokoneen ja lähtee bilettävien lemurien keskuudesta tiehensä. Uudessa osoitteessa kukin henkilöhahmoista päätyy vihdoin luonnolliseen elinympäristöönsä sekä kosketuksiin lajitovereidensa kanssa. Yksi kerrallaan elukat kuitenkin huomaavat uuden elämänsä ongelmat ja palaavat alkuperäisiin suunnitelmiinsa matkasta New Yorkiin.
Huomasittekos? Madagascarin jatko-osassa on selkeä juoni ja draaman kaari, hahmoilla on ongelmia, joita nämä joutuvat ratkaisemaan, ja kuin vaivihkaa kullekin hahmoista on keksitty myös hilpeä tarinansa: huvittavimpana Chris Rockin äänellä puhuvien identtisten seeprojen lauma. Leijonaprinssin kotiinpaluu taas toimii katalyyttinä jellonaheimon valtapeleille. Alexin saatua kenkää, ja kuninkuuden mentyä Alec Baldwinin esittämälle kierolle leijonalle, kahdesta oikeamielisemmän on keksittävä keino todistaa isäpapalle olevansa aito ja oikea jalopeura.
Mikäli Leijonakuninkaan kevytparodiassa ei ole tarpeeksi hykerryttävää juonentynkää, tekee ensimmäisessä osassa vilahtanut, leijonia huvikseen pieksevä mummokin comebackin. Tällä kertaa savannille eksyneet turistit kerääntyvät harmaapään johdolla perustamaan heimonsa Afrikan sydämeen kuin kadonneet pojat Mikä-mikä-maahan. Kärpästen herran tavoin nämäkin taantuvat ylpeistä ja vapaista amerikkalaisista toisia ihmisiä ja villieläimiä metsästäviksi alkuasukkaiksi. Vai oliko tässä kohtaa kyse edistyksestä? Mene ja tiedä. Nauroin haljetakseni.
Yläpääni oletti Madagascarin jatko-osan vain seuraavan laiskasti ensimmäisen jalanjäljissä heitellen irtonaisissa kohtauksissaan meluisia vitsejä ja pakollisia populäärikulttuuriviittauksia, ehkä väliin olisi mahtunut klassinen valehtelijajuonikin. Alapääni ei olettanut mitään, koska ihmisen alapää osaa vain juosta, hyppiä ja päästellä hassuja ääniä. Madagascar 2 kuitenkin onnistui pettämään pessimistinkin. Jos toisestakin Madagascarista jotain vielä uupuu, niin värikkäämpi ja vauhdikkaampi animaatio sekä kunnianhimoinen konsepti. Puoliskoistani optimistisempi luottaa DreamWorksin haluun ja kykyyn pistää vieläkin paremmaksi, pessimistisempi taas haluaa tulla petetyksi toistamiseen.
