Charles “Gonzo” Dickens (Dave Goelz) kirjoitti paljon juttuja ja käytti sosiaalista realismia ja satiiria ajatustensa läpi nuijimiseen. Yksi näistä tarinoista kertoi epämääräisesti raha-alalla olevasta saiturista, joka joulun aikana saa hyvin tylyn yhteenvedon menneen lämmöstä, viestin nykyhetken yksinäisyydestä ja ennusteen tulevaisuuden ankeudesta. Näiden tarkoitus on saada ukko tekemään asiat eri tavalla. Tätä tarinaa on sovitettu monta monituista kertaa elokuvaksi ja muppettien, noiden absurdien ja räjähtävän kaoottisten nukkejen läsnäolo tarkoittaa Dickensin kirjoittavien käsien päätyvän pilkkakirveen pölkylle Paul Williamsin kynäilemien laulujen säestyksellä.
Tarinassa itsessään esiintyvän Dickensin ja tämän kaverin, Rizzon (Steve Whitmire), mukaan jäätävä ja säälimätön Ebenezer Scrooge (Sir Michael Caine) ei ole pidetty mies. Tämän alaisuudessa raataa Bob “Kermit” Cratchit (Steve Whitmire) riittämättömän pienellä palkalla. Vuosia sitten kuolleet liikekumppanit, Marley-veljekset Jacob “Statler” (Jerry Nelson) ja Robert “Waldorf” (Dave Goelz) kuitenkin saapuvat laulavina airuina ja kertovat, että kolme ajankohtiin liittyvää henkeä tulevat vuorotellen tekemään tiliä Scroogen kanssa, eivätkä nämä vitsaile. Niin myös tapahtuu, eikä liene spoileri sanoa, että yhteenveto tehdyistä virheistä ja ankea ennuste ovat tarpeeksi tehokasta säikäyttämään saituri ajattelemaan itseään isommin ja pidemmälle.
Sir Michael Caine oli ennen tätä elokuvaa lukuisissa ja vaihtelevan tasoisissa leffoissa keitetty veteraani ja muppetit olivat muodostuneet kulttuurikäsitteeksi. Jopa absurdiin lähtökohtaan siirrettynä Charles Dickensin teksti on kuitenkin niin dramaattista henkilötutkielmaa, että ainoastaan haudanvakavan dramaattinen suoritus ilman minkäänlaista itseironian tai parodian pilkahdusta voi antaa sille arvoa. Jo ensimmäisestä esiintymisestä näkee, että Sir Michael Caine on huippuvedossa ja Ebenezer Scroogen pilkallisen välinpitämättömät tuhahdukset ja halveksivat repliikit tulevat 110:n prosentin tarkoituksellisesti. Tämä on kuitenkin vasta alku hahmotutkielmalle, mikä vääntää ultrahalveksittavan kärtyn ympäristön sekä itsensä uhriksi. Valtavista puutteista huolimatta Scroogella on rehellisyyttä tutkia itseään ja tehdä loppupäätöksiä esitettyjen todisteiden perusteella.
Jerry Juhl käsikirjoitti sovituksen, missä neljättä vallia pilkkaavat muppetit ja kirjaimellisesti dickensiläinen realismi viskataan tehosekoittimeen. Brian Hensonin ohjaus antaa leffaan visuaalista ankeutta. Viktoriaanisen ajan synkeys, lika ja kylmyys tuodaan esille absurdistisen linssin kautta. Se saa kontrastia Fozziwigin (Frank Oz) anteliaisuudesta. Värikäs ja valoisa menneisyys saa raakaa kontrastia harmaan nykyhetken Tim Cratchitin (Steve Whitmire) rapistuvasta terveydestä, johon ei Emily “Miss Piggy” Cratchitin (Frank Oz) sitkeys auta taloudellisen kireyden tiellä. Kolmen sääntöä noudattaen Tulevan Joulun Henki (Don Austen) on se kaikista kauhein, mutta toisin kuin muut, se antaa Scroogen kulkea omaa tietään ja nähdä sen, minkä hän haluaa nähdä.
Niminuket astuvat kiltisti taustalle ja Charles Dickensin henkilötutkielman annetaan ottaa ohjat. Harmillisesti näiden kahden välinen sauma ei ole kovinkaan elegantti, mutta tekninen toteutus on korkealla ja Sir Michael Cainen henkilökohtainen huippusuoritus tarkoittaa Ebenezer Scroogen olevan pohjimmiltaan säälittävä ja yksinäinen räähkä, joka tarvitsi kaikista armottominta motivoijaa, pelkoa, valitakseen olla parempi. Dave Goelz kertojan roolissa on ehkä kaikista huomattavin muppetti, mutta muut Kermitin teatteriryhmän vakihumut ovat hyvin pienoisissa rooleissa, mikä auttaa hyvin draaman suhteen. Kokonaisuus on järeä sovitus Charles Dickensin hahmotutkielmasta muppettien kera.
