Eastwoodin Clintti se osasi ennen ja osaa yhä vieläkin. Olkoonkin, että kuninkaan paras saavutus sattui jo kuusikymmentäluvulle, on mies senkin jälkeen suoltanut lukemattoman määrän hienoja elokuvia, ehkäpä vanhoilla päivillään vieläkin tasaisemmin kuin ”silloin aikanaan.” Ehkä.
Kuten kaikki varmaan muistamme, uhkasi kaikkien aikojen paras näyttelijä tässä muutama vuosi takaperin vetäytyä jatkamaan uraansa ainoastaan kameran takana, ja jättää näyttelemisen nuoremmille. Meikäläinenkin oli uutisen johdosta hetken surullinen, mutta kun kundi on jo melkein kahdeksankymmenen vanha, niin tuleehan se hetki pakostakin kohta, kun Clint ei vaan enää näyttele. Menneisyyden ote oli kuitenkin sen verran taattua tavaraa, että Itäpuun seuraavaa ohjaustyötä jäätiin myös odottamaan innolla, ja kannattihan se, sillä Menneisyyden ote oli vasta harjoittelua tällaiseen mestariteokseen verrattuna.
Niin, ja mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsisi. Näinhän siinä kävi, että katsojat löysivät kuninkaan taas murahtelemasta kankaalla, entistäkin kyynisempänä ja entistäkin kovempana. Maailmaa nähnyt ja siihen pettynyt nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunn on totisesti Clint Eastwoodin ehkäpä kovin ja moniulotteisin hahmo sitten Harry Callahanin ensiesiintymisen, ja se on paljon se.
Million Dollar Babya voisi toki äkkiseltään nimittää urheiluelokuvaksi, mutta ei se ole sitä. Kyseessä on ennemminkin erilaisista ihmiskohtaloista kertova draama, hyvin raskas draama vieläpä. Filmi on kertomus nuoresta naisesta, jota elämä on potkinut päähän, mutta joka ei lannistu, ja joka kovalla työllä repii selkänahastaan itselleen yhden mahdollisuuden. De Niroa lainaten, ”One shot is what’s it all about.” Varoittavana esimerkkinä, mutta samalla kannustajana tytölle toimii vanha, puolisokea mies, joka aikanaan mokasi oman mahdollisuutensa. Vai, mokasiko sittenkään? Mutta vaikka yleensä kyse olisikin yhdestä tsäänssistä, laakista poikki-menetelmällä, niin jotkut harvat ja valitut saavat myös toisen mahdollisuuden. Vanha ja kärttyinen nyrkkeilyvalmentaja saa sen tällä kertaa nuoren boxaajatytön ainoan yrityksen kautta. Jokainen hahmoista on kiveäkin kovempi, mutta riittääkö kovuus, vai tarvitaanko jotain muutakin?
Onhan se selvää, miksi Million Dollar Baby kahmi oskunpystit Scorsesen ja kumppaneiden nenän edestä. MDB on yksinkertaisesti parempi kuin kilpakumppaninsa, ja selkeästi parhaita elokuvia vuosiin. Se on vanhanaikainen, omaa tahtiaan etenevä, tummasävyinen, synkkä, ahdistava ja tyly, mutta samalla kaunis ja herkkä. Viimeinen puolituntinen on niin leuat loksauttava ja karu, että se iski teatterikierroksella ainakin meikäläisen kanveesiin. Mykistävää työskentelyä kerta kaikkiaan, ei voi muuta sanoa. Oli äkkiä selvää, ettei filmiä kannata lähteä revikoimaan yhden katsomiskerran perusteella, se kun ei ainakaan minulle riittänyt koko pläjäyksen sisäistämiseen. Pääkoppa tulvi ajatuksista, joita teos herätti, ja halu oli suuri nähdä leffa heti ja paikalla uudestaan. Näin on leffa nyt sitten katsottu vielä toistamiseen, ja kokonaiskuva alkaa jo hahmottua.
On selvää, että Million Dollar Baby lyö laudalta useimmat viimeaikaiset Hollydraamat, ja itse asiassa myös suuren osan vanhoista. Syvä kumarrus Eastwoodille, joka onnistui luomaan ajattoman mestariteoksen, yhden parhaista elokuvistaan, ja vaikka Clintti onkin jo vanha mies, toivotaan ukolle silti vielä ainakin viittätoista vuotta, ja vielä montaa, yhtä hienoa elokuvaa!
