1999 tapahtui ydinonnettomuus Japanissa. Joe Brody (Bryan Cranston) tuli silloin leskeksi ja eräät onnettomuuteen liittyvät seikat saivat ison pyörän hieman vinksalleen. 15 vuotta myöhemmin Ford (Aaron Taylor-Johnson), Joen poika pääsee kotiin vaimonsa Ellen (Elizabeth Olsen) ja poikansa Samin (Carson Bolde) luokse. Eräiden seikkojen vuoksi hullu isäukko ja tämän teoriat omaan arvoonsa jättävät poika sotkeutuvat juttuun minkä pääasiallinen asiantuntija on tohtori Ichiro Serizawa (Ken Watanabe). Asiantuntemuksen kohde on ikivanha, radioaktiivista säteilyä syövä olento (MUTO, Mobile Unkwown Terrestial Organism) joka lähettää elektromagneettisia pulsseja ja lentää. Lisäksi se on aika mielettömän iso ja suuntaa Japanista Tyynenmeren ylitse. Meren toisella puolella Nevadassa herää samantapainen elukka joka on raskaampi, lentokyvytön ja kantaa munia. Nämä ovat ravintoketjun perustana ja merestä nousee hännäkäs, arpinen ja pystyasennossa kulkeva olento joka syö edellä mainittuja elukoita. Tuo viimeisenä mainittu on Gojira johon tästä lähin viittaan ilmauksella Iso G.
Gareth Edwards ohjailee Max Borensteinin käsikirjoitusta kaikkien kaupunkeja linttaan tallovien jättiläishirviöiden isovaarin reinkarnaatiosta. Tässä muodossa Iso G:n tähdittämä rellestys on retrohenkinen hirviöleffa missä sotilaiden vaarallinen tehtävä on suojella siviilejä, amiraali Stenz (David Strathairn) valtuuttaa ydinaseen käytöstä ja kyseinen päätös on vielä järjellä harkittu ja kaikista tärkeimpänä kaupungit menevät päreiksi. Hyvin pieniksi, savuaviksi päreiksi. Käsikirjoitus myös näyttää kaupunkeja moukaroivien jättihirviöiden aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä ja hätää ja se antaakin pelottavuutta spektaakkeliin. Tarina käynnistyy hyvin ja pitää kaupungit linttaan tallovat jättihirviöt taustalla ja mukana on ehkä liikaakin juonta, sillä moni hyvin kekseliään oloinen seikka unohtuu kerronnasta. Tämä on todella harmillista, sillä potentiaalia on klassikkostatukseen ja alussa näytttää siltä että se myös saavutetaan.
Aaron Taylor-Johnson on elokuvan sankari, joskin sankari on tässä tapauksessa hieman liioiteltu käsite, sillä Ford Brody ainoastaan roikkuu mukana yrittäessään päästä kotiin. Se että siinä sivussa hän ilmoittautuu vapaaehtoisena ja ”vapaaehtoisena” mielettömän vaarallisiin tehtäviin on pelkkä yhteensattuma. Elizabeth Olsen ja Carson Bolde ovat toimivia Fordin kiintopisteinä järkevään olemassaoloon. Ken Watanabe on se elokuvan järkevä tiedemies joka tietää riehuvista olioista, joskin ongelma on siinä että alun jälkeen Watanabe jää pelkän elävän lavasteen virkaan. Bryan Cranstonin suoritus mielenterveydeltään järkkyneenä Joe Brodyna on silkkaa terästä. Cranston tulkitsee lyhyen roolinsa voimalla, tunteella ja ehtymättömällä vakaumuksella oppia asiasta joka mursi hänen maailmansa pirstaleiksi. David Strathairn on kovapäinen amiraali joka pitää tilanteen hallussa. Näyttelijät ovat yllättävän jämäköitä leffassa joka ei vaadi jämäköitä näyttelijöitä.
Koska jättiläismäisiä kaupungit linttaan tallovia mörköjä on useita ja kaksi eri ryhmää niin MUTO-duo on selkeästi [I]vieras[/I]. Ne ovat ötökkämäisiä, ilmeettömiä, kulmikkaita ja kiiltävän panssarin peittämiä. Niiden vastapainona Iso G on huomattavan antropomorfinen, sillä se ilmehtii, kävelee kahdella jalalla pystyasennossa ja mylväisee aika mielettömän ison äänen. Hän on leffan suvereeni tähti ja hallitsee jokaista kohtaustaan 60-vuotiaan veteraanin arvokkuudella ja syvällä uineen uran antamalla viisaudella. Iso G elvyttää uransa hienolla suorituksella, joskin käsikirjoitus ei oikein pelaa yhteistyön suhteen.
Iso G tekee hyvän suorituksen, mutta leffa kompastuu omaan näppäryyteensä. Alussa meininki on hyvää, mutta hyvät näyttelijät jäävät lavasteiksi ja juonikin muuttuu melko latteaksi. Iso G ei kaipaa kilpailijoita voitokkaan paluunsa himmentäjiksi.
