Charles Dickensin Kaksi kaupunkia on filmatisoitu useammin kuin Dingo (tai Neumann) on yrittänyt comebackia. Koska Charlesin, tai tuttavallisesti Jaskan, teksti on hyvää kuin mannapuuro jouluna, harva siihen pohjaava leffakaan epäonnistuu.
Vuoden 1958 sovitus Jaska-sedän ikivihreästä klassikosta sijoittuu – kuten pitääkin – valistuksen verisiin vuosiin. Ranskan puolella ylimystöä lahdataan surutta. Brittein saarilla olot ovat uneliaan auvoiset. Lakimies Sydney Carton (Bogarde) kulkee kahden maan ja kahden kaupungin väliä milloin milläkin asialla. Cartonille elämä on tylsää puurtamista. Lahjakas mies on kadottanut päämääränsä, jota hän yrittääkin turhaan hakea viinapullon pohjalta. Kun kuvioihin ilmaantuu hehkeä neiti Manette (Tutin), Cartonin sydän sykähtää ja alati apea mies alkaa ryhdistäytyä. Sitten peliin tupsahtaa siniverisen oloinen herra Darnay (Guers), joka viehättää ranskatarta lakimiehenrenttua huomattavasti enemmän.
Kaksi kaupunkia pitäytyy kaukana imelyydestä, vaikka romantiikkaa sisällään pitääkin. Ralph Thomasin versiossa vallankumous saa tasapuolisesti tilaa Cartonin, Manetten ja Darnayn keskinäisten suhteiden kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vallankumouksella on elokuvassakin kasvot ja ääni. Ne kuuluvat niin neiti Manetten vankityrmässä vuosia viruneelle isälle (Murray) ja kostoa uhkuvalle ranskalaisakalle (Crutchley) kuin tavallaan myös pahamaineiselle St. Evermonden markiisille (Lee).
Elokuvan ääniraidalla ei juuri musiikkia kuulla, mutta ratkaisu on tietysti aikansa äänitystekniikankin puolesta parempi. Ratkaisun ansiosta elokuvan näyttelijät pääsevät hiukan eri tavoin esille kuin musiikkitaustaa vasten olisi tapahtunut. Pääosanäyttelijöistä erityisesti Dorothy Tutin erottuu edukseen. Hänen lapsekkaat kasvonsa hämäävät aluksi, mutta niiden taakse kätkeytyy jotakin muuta kuin hemmoteltu hienostokakara. Dirk Bogarde tekee taattua työtä pulloa kallistelevana Cartonina. Vaikka Thomas tuntuukin halunneen korostaa Cartonin masennusta pitkäveteisellä tavalla, Bogardea on silti ilo katsoa. Miehen kaunispoika-imago alkoi noihin aikoihin jo siirtyä historiaan. Niinpä tämän version Carton onkin oikeasti krapulaisen näköinen ja ihanan itseironisen kuuloinen. Useimmissa sivurooleissa nähdään myös ehdan oloista eläytymistä, varsinkin kapinoivien ranskalaisten kohdalla.
Vaikka Thomasin versio Dickensin tarinasta onkin melko hyvä, se ei nouse huippuelokuvaksi asti a) Paul Guersin jotenkin persoonattomaksi jäävän roolityön, b) ahtailta tuntuvien miljöiden ja c) suoraviivaisen Hollywood-tyylisen kerronnan takia. Vanhoista brittirainoista tämä on viihdyttävimmästä päästä. Leffa on silti ehdottomasti amerikkalaistuotantoja vakavamielisempi, joten eiköhän kriittisempikin katsoja sen äärellä viihdy.
