Vähänpä aikaa siinä meni, mutta onnistuinpahan viimein kahmimaan käteeni koko suomalaisen satuelokuvan ruotsalaisia sotasankareita luettelevaa opustakin lyhyemmän oppimäärän, mistä suuri kiitos paikallisille kirjastopalveluille. Syystä, jota en todennäköisesti ikinä tule ymmärtämään, nämä tällaiset pienet lapsille ja meille lapsenmielisille suunnatut taideteokset ovat kotimaisittain mitä harvinaisinta ja väheksytyintä viihdettä, mitä maa päällään kantaa, ottaen huomioon minkälaista (ainakin nimellisesti) paljon aikuisempaa seikkailua videopelien ja Hollywoodin supersankareiden rymyseikkailut tursuavat tuon tuostakin. Perinteinen satufantasia on yksinkertaisesti äärettömän aliarvostettua, ja siksi tällaisia ennakkoluulottomia kokeiluja pitääkin lähtökohtaisesti vain arvostaa ja kunnioittaa.
Päivi Hartzellin ja Liisa Helmisen Kuningas, jolla ei ollut sydäntä on enimmäkseen puhdasta lastenviihdettä itsensä Mika Waltarin kynästä. Kovin tutunoloisessa satu-Suomessa elää surun murtama kuningas, joka päättää haudata suruisen sydämensä pienessä arkussa linnan kätköihin ja jatkaa elämäänsä huolettomana silkan järjen ja logiikan voimin. Lopussa kuitenkin palataan elämän perusasioiden pariin ja huomataan, että kovin joutavilta kalskahtavien tunteiden mukana elämästä katoavat kuitenkin myös sen pienet ilot ja nautinnot.
Olen monesta lähteestä lukenut ihmisten naukuvan tämän elokuvan liiasta teatterimaisuudesta, mutta itseäni tuo ei oikeasti häirinnyt laisinkaan, sillä satun itse pitämään erittäin paljon nimenomaan tällaisista vähemmän tarkkaan arkirealismiin pyrkivistä leffoista. Oli oikeasti hassua katsoa tätä ja miettiä samalla itsekseen, missä kaikissa kotimaisissa linnoissa tätä on mahdettu kuvata, sillä olin silmämääräisesti puolivahingossa tunnistavani tietyistä kohtauksista ainakin Turun linnan. Lukemani perusteella Kuningas, jolla ei ollut sydäntä kuvattiin Suomen lisäksi myös Saksan komeissa historiallisissa maisemissa ja linnoissa, mistä luonnollisesti seuraa elokuvan miljöön vahva vierauden tuntu, kuten satufilmatisoinnissa kuuluukin.
Päällimmäiseksi jäi kuitenkin suuhuni maku, että tekijöiden väitetysti komeasta tuotantobudjetista on suurin osa mennyt juurikin matkusteluun, sillä puvustus ja ylimääräinen lavastus kalskahti välillä suhteellisen halvahkolta. Onneksi näyttelijäkaarti kuitenkin koostuu Heikki Kinnusen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Tom Pöystin, Kari Franckin, Vesa Vierikon ja Erkki Saarelan kaltaisista kotimaisista huippunimistä, joista huomiotaan harvemmin siinä määrin irti saikaan, että nuhjuinen tausta ehtisi monessakaan kohtaa oikeasti häiritsemään.
Kuningas, jolla ei ollut sydäntä kompuroi kuitenkin keskimmäisellä kolmanneksellaan olemalla pelkästään tappavan tylsä ja mielikuvitukseton. Sitä edeltävä ja seuraava taas ovat juuri sitä, mitä itse tällaiselta leffalta ylipäänsä jaksan odottaa: viimeistään sankarimme matkatessa kuninkaan linnaan yhdessä kumppaneidensa Mies Väkevän, Mies Vihaisen ja Mies Ovelan kanssa aletaan vihdoin repiä koko kupletin kuviosta oikeaa veijarihuumoriakin. Asko Sarkola Ovelana erityisesti lukeutuu edelleen henkilökohtaisiin suosikkihahmoihini kaikista kotimaisista satuleffoista.
Kyseessä on toisin sanoen hyvä ja katsottava elokuva kaikkine vikoineenkin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että toisin kuin ehkä moni muu satu- ja fantasiaraina, tämä on lähtökohtaisesti suunnattu pienille lapsille ja varsinainen sisältö on myös sen mukaista. Jos itse olisin valmiiseen keitokseen saanut oman osani heittää, niin olisin toivonut syvempää käsittelyä onnellisuuteen ja ihmisyyteen liittyvien teemojen suhteen, joille Waltarin tarina olisi luonut mitä hienoimman pohjan.
