Huumori on taiteenlajeista haastavin. DreamWorksin päättäjiä tuskin hymyilytti ainakaan viimeisimpien elokuviensa tasoa puntaroidessaan – matka pankkiin nauratti sitten senkin edestä. Firman tulevasta projektista tuskin kukaan osasi etukäteen odottaa seuraavaa rahareikää kaksisempaa taiteellista riemuvoittoa. Alkujaan DreamWorksin suunnitelmissa olikin tuottaa filmatisointi muuasta Rudyard Kiplingin runosta. Vain muutaman viikon luonnostelun jälkeen Kipling lensi vesilinnun niskaan kungfu-leffoille virnuilevan vauhtikomedian tieltä. Kung Fu Pandan kaltaisella kliseisellä nimellä markkinoidun hötkyilyn olisi luullutkin taipuvan kuin heinänkorren myrskytuulessa, vaan eipä taipunut. Missä määrin asetelma olikaan tahallinen? Taivas tietää.
Kiplingittömän pandaelokuvan aluksi eri kuppikuntien kungfu-mestarit kokoontuvat viisaan kilpikonnan ympärille kuulemaan ennustusta tulevasta lohikäärmesoturista, kun näiden eteen tupsahtaakin Jack Blackin tulkitsema lihava panda. Pulska Po on ennustusten lupaama sankari, näin tähdet kertovat. Sen sijaan, että mestarit ottaisivat Pon avosylin vastaan, jäärät hutkivatkin tätä sarjalla mahdottomia haasteita ajaakseen Pon palaamaan maitojunalla elämäänsä pikkukylän pöperöpaikan kömpelönä tarjoilijana. Tarujen lohikäärmesoturina Po on kuitenkin lopulta ainut toivo kungfu-mestareiden arkkivihollisen pysäyttämiseksi.
Pysäyttävä Kung Fu Panda onkin, erityisesti visuaalisesti. Jackie Chan -leffojan hengessä myös DreamWorksin pandatarina on yhdistelmä ryppyotsaisempaa rymistelyä, mykän komedian inspiroimia stuntteja ja slapstickiä – Jackie Chan jopa tekee pienen cameon yhtenä kungfu-mestareista. Animoituna komediana Kung Fu Panda vain kykenee puskemaan fyysisen huumorin, akrobatian ja näyttävän nujakoinnin oikeita näyttelijöitä pidemmälle. Elokuvan toiminta onkin suunniteltu karkeasti siten, että pidemmälle edetessään koreografiat alkavat muuttua näyttävämmiksi ja panokset koveta yhä voimakkaampien hahmojen laotessa pahan edessä – yhtä lukuun ottamatta.
Pon matka supersankariksi olisi tosin voinut olla kertaluokkaa yksilöllisempikin. Kung Fu Pandan juoni nimittäin noudattaa kaavamaista ”sankarin matkaa”, jonka joka jätkä todennäköisesti tunnistaa Tolkienin ja Lucasinkin suurten tarinoiden takaa. En ole myöskään vakuuttunut lopun kliimaksista. Koko elokuvan ajan Pon hahmo kärvistelee opetellessaan kungfu-taitoja, ja yhden leikkauksen välillä tästä kasvaakin voittamaton jumalhahmo. Viimeisessä mittelössä ei ole edes panoksia, sillä roiston lyönnit ja potkut eivät jätä plösähtäneeseen pandaan minkäänlaista jälkeä. Po itse pystyy tuhoamaan vihollisensa yhdellä sormenkoukistuksella.
Käsikirjoituksen sekä kliimaksin kalkkeutuneisuudesta huolimatta Kung Fu Panda tuntuu mestariteokselta näin Jerry Seinfeldin sienipöllyissä kirjoittaman Mehiläisen elokuvan jälkeen. Maksava yleisökin palkitsi DreamWorksin ahtautumalla aiempaan nähden moninkertaisesti elokuvateattereihin tapittamaan pandasankarin urotöitä. Kiinassa Kung Fu Panda herätti kokonaisen animaatiokuumeen, ja maasta on sittemmin noussutkin lupaavia haastajia amerikkalaiselle ja japanilaiselle hegemonialle. Kuka lopulta saikaan viimeisen naurun, en osaa sanoa, mutta Kung Fu Panda ainakin poiki muikeita jatko-osia ja lähes yhtä muikeita televisiopuolen juttuja. Konseptin synnyttämä ”pandasploitaatio” on aivan oma lukunsa tahattoman huumorin historiassa.
Muikeaa.
