Fyysinen kipu on hauska asia. Ennen kaikkea silloin kun kyseinen kipu aiheutuu omasta hölmöydestä. Jeff Tremaine ohjailee sekalaista ääliölaumaa joka on omistautunut hakemaan huumorin alimman tason. Luvassa on siis vessahuumoria, törttöilyä, kipua ja leffa on osa kulttuuri-ilmiötä [I]Jackass[/I].
Johnny Knoxvillen johdolla ääliölauma paitsi vaarantaa terveytensä myös aiheuttavat sekalaista hämminkiä mm. romurallilla ja maailman itsepäisimmän myymälävarkaan olemuksella. Sanomattakin on selvä että elokuvallista koherenttiutta tai huomattavaa merkitystä ei tästä löydä edes täikammalla. Itse asiassa [I]Jackass[/I] menee kulttuurillisen mittakaavan ulkopuolelle ja sitä on arvioitava enemmänkin fyysisenä asiana tai tosiasian toteamisena. Tai ehkäpä Johnny Knoxville ja muut humut rupeavat psykofyysisen törttöilyn sijaiskärsijöiksi ja siten edesauttavat ihmiskunnan selviytymistä.
Näyttelijäsuorituksia ei luonnollisesti tässä ääliömäisyyden kristallinkirkkaassa dokumentaatiossa voi arvioida, mutta ilmiselvästi törttöily vaatii erikoistumista ja isoa uskallusta. Sanomattakin on selvä että hauskaa on ollut ja kipuakin on saatu kokea aika rankasti.
Jeff Tremaine loikkaa ääliöjenginsä kanssa elokuvallisen arvon ulkopuolelle ja isosti loikkii hyvän ja huonon maun rajaviivalla. Tärkein seikka onkin leffan hupiarvossa ja tässä tapauksessa ensimmäinen [I]Jackass[/I]-leffa saa aikaan nauruja aika isosti. Elokuvallista arvoa ei voi arvioida, mutta hupiarvo on kiistaton ja tämä leffa kaipaa dopingia polttoaineeksi.
