Yhdysvalloissa on liittovaltion tutkimusvirasto, FBI. Sen tehtävä on tutkia rikoksia ja ottaa kiinni rikollisia. Sen ensimmäinen päällikkö oli J. Edgar Hoover (Leonardo DiCaprio) joka oli virassaan melkein 50 vuotta. Clint Eastwood ohjaa hänestä elokuvaa ja tekee sen armoa antamatta. Hän esittää päähenkilönsä pelokkaana ja sydämettömänä pikkumiehenä. Säälittävänä, yksinäisenä pikkumiehenä joka vain sattuu omaamaan aika lujan otteen koko liittovaltion hallintokoneiston kulkusista. Hooverin tärkeimmät ihmiset koko elämässä oli sihteeri Helen Gandy (Naomi Watts), ehdoton apuri Clyde Tolson (Armie Hammer) ja luonnollisesti äiti (Dame Judi Dench).
Clint Eastwood ohjaa pelkästään virkauraan liittyvää elämänkertaa joka lähtee alusta ja koko ajan lähestyy nykyhetkeä takaumien kautta ja monesti vielä avoimesti kyseenalaistaa kerrontansa rehellisyyden. Käsikirjoittaja Dustin Lance Black vihjaa jonkinlaiseen seksuaalisluonteiseen identiteettikriisiin, mutta tyytyy vihjaamiseen. Kuvasto on jokseenkin seepiaista ja sävyyntyy vähemmän tyylitellyksi, mutta pysyy koko ajan kauniina. Clint tietää että mystiikkaa (heikosti) rikkova elokuva kaipaa pitkiä otoksia ja kiireettömän leikkauksen. Maskeeraajat ovat myös tehneet hyvää työtä, sillä ikuisesti siloposkinen DiCaprio vääntyy kaikkea muuta kuin siloposkiseksi J. Edgar Hooveriksi joka kulki eteenpäin pääasiassa tahtonsa voimalla.
Siinä missä käsikirjoitus esittää yhden tulkinnan J. Edgar Hooverista niin nimiroolia vetävä Leonardo DiCaprio esittää sitä tukevan suorituksen. Kun elokuvan päähahmosta ei esitetä [U]yhtään[/U] katsojan silmissä hyvittävää piirrettä on näyttelijän oltava todella hyvä jos hahmo on saatava säälittäväksi. DiCaprion tulkinnassa Hoover on pikkumainen, tyrannimainen ja häikäilemätön, mutta hän tyrannisoi itseään vielä ankarammin ja tämä armottomuus vuotaa ympäristöön. Lyhyesti sanoen DiCaprio tekee inhoa herättävän konnaroolin häikäilemättömänä ja paranoidina (joskus jopa aiheesta) FBI:n johtajana ja säälittävän uhriroolin J. Edgarina joka ei pystynyt hyväksymään sitä mitä hän on itse.
Tukiroolien vankka miehitys jää luonnollisesti pääroolin varjoon ja varmasti tarkoituksella, mutta Dame Judi Dench tarjoaa vankan perustan J. Edgarin elämään, Naomi Watts ehdottoman luotettavan sihteerin ja Armie Hammer parhaan vastineen elämän rakkaudelle. Toisaalta viimeksi mainitusta voidaan olla montaa mieltä.
Henkilökuvana [I]J. Edgar[/I] on musertava tragedia säälittävästä, ‘oudosta’ pikkumiehestä jota voi vain sääliä, mutta juonellisena leffana se ei oikein toimi. Kerronta laavailee ympäriinsä ja todellisen juonen dramaattiset hetket jäävät harmillisen vähiksi. Hieno henkilökuva, vähemmän hieno juonielokuva, mutta onneksi se henkilökuva on toteutettu voimalla, arvokkuudella ja rehellisyydellä.
