Memento mori. Muistan lukeneeni kristinuskon valtavirran kokeneen huomattavan henkisen ja tyylillisen muutoksen viimeistään mustan surman jälkeisinä vuosina. Aikalaisten silmissä tuhoisa epidemia nähtiin ilmestyskirjallisuuden näkyihin verrattavana katastrofina ja Jumalan vihan ilmentymänä, jolloin myös kirkkotaiteessa alkoivat korostua groteskiuteen asti kärsimys ja kuolema – Keski-Euroopasta löytyy nykyäänkin ikivanhoja ihmisluilla koristeltuja alttareita ja kirkkoja. Meksikossa mainitut vaikutteet kasvoivat yhteen alkuperäisväestön kuolemaa ja vainajia käsittelevien paikallisperinteiden kanssa. Meksikossa kuolemaan viittaava kuvasto on näkyvästi läsnä arjessa ja juhlassa ympäri vuoden, erityisesti kuolleiden päivänä.
Mitä meksikolaiseen elokuvataiteeseen taas tulee, osattiin maassa tehdä myös kauhua jo genren kultaisina vuosina 1930-luvun alussa: yksi ensimmäisiä maassa tuotettuja kauhuelokuvia oli samalla ensimmäisiä meksikolaisia äänielokuvia. Fernando de Fuentesin käsikirjoittama ja ohjaama Il fantasma del convento jatkaa hyväksi havaitulla linjalla tarinalla eksyneestä avioparista, mustaakin mustemmasta yöstä ja salaperäisestä kummitusluostarista. Ilmiselvänä inspiraationa Fuentesin teokselle onkin toiminut James Whalen The Old Dark House, jossa niin ikään suoranaista säikyttelyä oleellisempaa on hiljalleen rakentuva tunnelma suljetussa ja hämyisässä tilassa omituisten hahmojen keskellä. Kyseessä on kauhun pieni alagenre, johon tuskin enää törmääkään.
Kliseitä Fuentesin kauhuilussa toki riittää, mutta mielestäni luostarin kummituksen mysteerin kohdalla tietty kaavamaisuus vain paransi katselukokemustani. Alussa eksynyt aviopari esimerkiksi voisi olla suora viittaus Danten Jumalaiseen näytelmään sekä Rocky Horror Picture Show’hun, mystinen kaikkitietävä muukalainen taas kaikista maailman kauhuelokuvista tuttuun mysteerihahmoon. Meksikolaisten munkkien menoissa on sellaisenaankin niin makaaberia kuvastoa ja kulttimeininkiä mustine kaapuineen, luurankoineen ja hymneineen, ettei ylimääräisille erikoistehosteille tai kikkailuille olisikaan ollut tarvetta. Ajatus yöstä vankilamaisessa luostarissa kuolemankultin ja yliluonnollisten voimien ikeessä on itsessään upea konsepti.
Jos en vielä ole saanut lukijoitani vakuuttaneiksi Fuentesin kummitustarinan viihdearvosta, kuulkaapa tämä: lopussa nähtävä twist yhdistettynä aivan liikaa taustalla soivaan, puisevaan näyttelyyn kehnosti sopivaan dramaattiseen musiikkiin toi mieleeni vanhan hyvän ajan Scooby Doon. El fantasma del convento ei siis ole vain hauska elokuva, mutta Fuentesin teoksella on myös tiettyjä tahattomastikin huvittavia piirteitä. Aitoon latinalaiseen tapaan tarinaan mahtuu pelonväristysten ohella myös tulisia tunteita ja rakkaudentunnustus. Avioparin tarinan loppukin on onnellinen: aamun valjetessa mies ja nainen heräävät vanhassa luostarissa, totuus yön tapahtumista selviää, ja rakastavaiset jatkavat matkaansa kadoten askel kerrallaan vuoristoiseen horisonttiin.
