Joo. Myönnetään nyt heti alussa, ettei kenellekään jää epäselväksi, ettei Harry Potter ole minulle mikään elämää suurempi juttu, ei kirjana eikä kuvallisessa muodossa. Joskus ensimmäisen Potter-kirjan ilmestyessä jäin pahasti koukkuun, ja innostus säilyi useamman vuoden aina neljänteen kirjaan saakka. Sen jälkeenkin on tullut kaksi teosta, kuten jokainen varmasti tietää, mutta kumpaakaan en ole jaksanut aloittaakaan. Ei vaan enää kiinnosta. Ensimmäiset kaksi filmiäkin onnistuivat vielä ensimmäisellä kerralla viihdyttämään, mutta toiset katselukerrat saivat pläjäykset tuntumaan jo aikalailla armottomalta tuubalta. Perheen yhteisessä DVD -hyllyssä on kolmas leffa (henk. koht. suosikkini kirjoista) maannut jo vuoden verran, mutta enpä ole siihen vielä tarttunut. Jep, myönnetään, etten odottanut Liekehtivältä pikarilta yhtään mitään, mutta filmipä osoittautui jossain määrin jopa positiiviseksi ylläriksi.
Eipä silti, ei se tarkoita, että Liekehtivä pikari olisi erikoisen hyvä elokuva, se ei nimittäin ole. Toisaalta, ei se hemmetin huonokaan ole. Ja tällaisesta, hajuttomasta ja mauttomasta, harmaasta keskivertokakasta on pirun vaikea kirjoittaa minkäänlaista arvostelua. Yritetään nyt silti, ja puhutaan aluksi vaikka hyvistä puolista:
Harry on kasvanut vuosien varrella, ja kundin saadessa ikää, muuttuu meininki astetta rankemmaksi. Näin ollen hommaan saadaan hieman enemmän jännitettä ja actionia, kuin kahteen ensimmäiseen filmiin, jotka lässähtivät pahasti, ja tyytyivät lähinnä ihastelemaan hienoja tehosteita ja satumaailmaa. Lisäksi, vaikka kuinka olisit velho, on teini-ikäinen silti teini-ikäinen, ja kun nyt puhutaan vielä teini-ikäisestä elokuvassa, se tarkoittaa tasan varmasti katsojalle myötähäpeää aiheuttavia kohtaamisia vastakkaisen sukupuolen kanssa. Vielä kun pitäisi löytää tyttö mukaan tanssiaisiin, tulee epävarmalle ja nörtinoloiselle Harrylle (kaveri Ronista puhumattakaan) runsaasti ongelmia. Juuri tästä ne useat onnekkaat, jotka saavat palkkansa elokuva-arvosteluiden rustaamisesta, ovat pläjäystä kritisoineet. Nyt on silti sanottava, että Liekehtivässä pikarissa tämä teiniyden ensiaskeliin keskittyvä, filmin keskivaiheille sijoitettu jakso ei ihme kyllä olekaan suvantokohta, vaan jopa leffan parasta antia. Liekehtivä pikari kun käsittelee noita teemoja kieli poskessa, ja jopa aidontuntuisesti, eikä yhtään niin kornisti kuin voisi kuvitella. Muutaman oikeasti hauskan replan (”More older they get, more scarier they are!”) lisäksi mukaan mahtuu heittoja, joista ei voi olla ihan varmoja, ovatko ne tahallisen vai tahattoman kaksimielisiä (”Jep, mietit munaasi, vai mitä?”), ja jotka pistävät hieman mietityttämään, onhan kyseessä perheleffa… noh, juu.
Toinen, ehdotonta plussaa tuova juttu on näyttelijäntyö. Sillä juu, vaikka mukana onkin muutama, lähinnä ulkonäköseikkojen perusteella rooleihinsa valittu, kohtuuärsyttävä näyttelijänalku, on sivuroolit miehitetty hienosti. Välistä tuntuu, että Brendan Gleeson kannattelee filmiä lähes yksin mahtavalla suorituksellaan uutena opettajan, Alastair Vauhkomielenä. Valitettavaa on, että, kirjaa noudatellen, koko teoksen paras hahmo pilataan lopussa täysin typerällä ”yllätyksellä”. Richard Harrisin heitettyä kesken saagan henkensä miestä paikkaamaan tullut Michael Gambon on kohtalainen Dumbledorena, mutta jotenkin miehessä ei silti ole samanlaista auktoriteettiä kuin edeltäjässään. Pääkolmikosta (Harry, Ron ja Hermione) kerää pisteet oikeastaan vain Rupert Grint, joka tuntuu pistävän muita paremmaksi jokaisessa filmissä.
Sitten ne huonommat puolet. Ne seikat, jotka pääasiassa vaivasivat kahta ensimmäistä Potter -filmiä, olivat lapsellisuus, turhan lässyttävä satufiilis ja töksähtelevä tarinankerronta. Näitä seikkoja on paranneltu, mutta yhä ne vaivaavat hieman. Varsinkin tarinankerronnassa olisi reilusti parannettavaa; Jos ensimmäinen puolituntinen on päätöntä sinkoilua kohtauksesta ja tapahtumasta toiseen ilman varsinaista dialogia tai punaista lankaa, on jotain vialla. Pahasti.
Toki minun pitäisi nyt ottaa huomioon, että Liekehtivä pikari on lastenleffa, ja että tämän varjolla voisi tavallaan antaa anteeksi filmiä vaivaavan, disneymäisen satufiiliksen, töksähtelevän tarinankerronnan, erikoisefektisirkuksen ja yllätyksettömyyden. Mutta minä en vain osaa ottaa huomioon tätä, ja antaa puutteita anteeksi. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että loppupeleissä melkeinpä ainoa asia, joka lähemmäs kolmituntisesta seikkailueepoksesta jää päähän, on tehostepuoli. Kai näinkin odotetulta teokselta olisi ollut lupa odottaa jotain, edes vähän syvällisempää ja elokuvateknillisesti hienompaa? Varsinkin, kun pituutta, johon noita änkeä, olisi kyllä ollut.
Joten yhteenvetona: Harry Potter ja liekehtivä pikari ei ole surkea elokuva, muttei erikoisen hyväkään. Tusinakamaa, joka kestää tasan sen kuuluisan yhden katselukerran.
PS: Kovasti on mediassa kohistu myös leffan raakuudesta ja painostavuudesta. Noh, varmasti oli Lipposen viisivuotias peloissaan, mutta K11-ikäraja ei kyllä ole ollenkaan alakanttiin heitetty. Olkoonkin, että loppuun on saatu mukaan hieman sellaista jännitettä, jota ensimmäisissä leffoissa ei ollut, mutta enpä itse ainakaan todennut pläjäystä pelottavaksi, tai edes kovin jännittäväksi. Noh, pelko on tunnetusti henkilökohtainen asia. Lähemmäs nelikymppistä äitimuoriani kyllä pelotti, kovasti. ;D
