Arktisella alueella tehdyn ydinkokeen jälkeen professori Tom Nesbitt (Paul Hubschmid) huomaa jonkinlaisen hirviön. Koska hän on houreilevassa tilassa juttu raakataan pelkkänä hallusinaationa. Toinen havaibto kuitenkin laittaa Nesbittin epäilemään toista ja vakavan paleontologin Thurgood Elsonin (Cecil Kellaway) arvovallan tukena juttua tutkitaan ja lopulta erittäin aidoksi osoittautuva otus rantautuu New Yorkiin ja laittaa paikat päreiksi. Otus tuhotaan tieteellisellä asiantuntemuksella [B]ja[/B] sotilaallisella voimalla mitä komentaa eversti Jack Evans (Kenneth Tobey).
Jättikokoisten hirviöiden tähdittämä aligenre kauhuleffaan omaa kaksi esikuvaa: [movie]Yön pedot[/movie] ja tämä. Pituutta ei ole liikaa, jokainen kohtaus palvelee kokonaisuutta ja romanttinen sivujuoni sankarin ja professorin assistentin, Lee Hunterin (Paula Raymond) kanssa käsitellään juonessa ennen kuin hirviö julistaa olemassaolonsa isoon ääneen. Historiallisesta arvostaan huolimatta lopputulos on muutamissa vaiheissa harmillisen jähmeä, sillä hirviö näytetään aivan liian aikaisessa vaiheessa tarinaa ja muutamat kohtaukset ovat harmillisesti riidassa muun elokuvan kanssa.
Paul Hubschmidin suoritus pääroolissa ei todellakaan ole uskottava tiedemies, joskin muuten ukko tekee klassisen sankarroolin toimivalla tasolla. Cecil Kellawayn suoritus tiedemiehen roolissa on suorastaan arkkityyppisen innostunut ukkeli. Koska elokuva tehtiin ennen kuin hirviöscifi muuttui idealististen tieteenharjoittajien ja voimaa käyttävien sotilaiden keskinäiseksi riitelyksi toimittaa Kenneth Tobey maltillisen ja toimivan suorituksen eversti Evansina joka vaatii käsiin tuntuvia todisteita ja kun hän saa ne hän toimii määrätietoisesti. Paula Raymond ei paljoakaan juonessa tee, mutta toimii hyvin inhimillisempänä hahmona joka ei ole avuton neito hädässä.
On kuitenkin yksi henkilö, jonka upea käsityö kohoaa rivikäsikirjoituksen ja hieman tökkivän ohjauksen yläpuolelle ja hän on The Tehostevelho Ray Harryhausen. Harryhausenin luoma hirviö liikkuu sulavasti, murjoo tiensä seinien lävitse, kaataa taloja, upottaa laivoja, talloo alleen autoja ja siinä sivussa nauttii myös välipaloja. Onneksi ohjauksesta vastaava Eugène Lourié osaa rytmittää hienoja hirviöjaksoja reaktioilla ja vaikutuksilla, joten siltäkin osin Harryhausenin ei tarvitse kannatella elokuvan mörköä yksin.
Juoni on jokseenkin yksinkertainen, mutta Harryhausenin tehosteet ja tökkimätön eteneminen takaa lopputuloksen kiinnostavuuden loppuun asti. Yksinkertainen, mutkittelematon hirviöleffa.
