Tekoverta, huonoja trikkikuvia, ylinäyttelemistä, Christopher Lee irstaissa viiksissään ja vieraileepa itse Vanha Vihtahousukin ruudulla. Kyse on tietenkin Hammer-tuotoksesta, vuonna 1968 valmistuneesta Paholaisen morsiamesta.
Richard Mathesonin Dennis Wheatleyn kirjasta muovaama kässäri on hapuileva ja pääosin ponneton. Ehkä siksi, että tuotanto pysyi jäissä kuusikymmentälukulaisen sensuurin takia peräti neljä vuotta, mutta lopulta valkokankaalle viriteltiin irrallisia palasia synkästä saatanallisesta kultista, joka sattuu valitsemaan uusimmiksi uhreikseen tyystin väärät henkilöt. Pahan kanssa leikittelevä Mocata (Gray) saa uhrivalintansa takia vastaansa karismaattisen viiksivallun Duc de Richleaun (Dracula-rooleistaan hetkeksi irrotettu Lee) ja tämän toinen toistaan pölkymmät apurit. Leon Green urheana apupoika Rexinä sentään yrittää ja onhan Nike Arrighin Tanithissa jotain kauniin haurasta ja voimakasta. Muista sivuosista ei hyvää sanaa sitten löydäkään.
Vaikka Paholaisen morsian esittää muutamia hulvattomia kohtauksia (mm. Rexin auto-onnettomuus koomisuutta uhkuvana tai vastaavasti Rexin ja Tanithin välille luotu melko onnistunut seksuaalinen virite), on se suurimmaksi osaksi laahaavaa kuraa, jossa kauhustatuksen vaatimat käänteet vain paiskataan silmille hutaisten. Joku voisi toki sanoa, että niinhän juuri Hammeroinnissa kuuluu tapahtua, mutta Mocatan supersankariviittaa muistuttavaa kaapua tuo jokukaan tuskin sietää. Mocatan kohdalla ei juuri pahemmin olisi voitu mocata näyttelijävalinnassa ja dramatisoinnissa.
Jos Paholaisen morsiamen osaset ja rakenne eivät yllätä, niin sitäkin yllättävämpää on se, että Lee itse rankkaa leffan omiin suosikkeihinsa. Pääosan alleviivatulla draamalla vetävällä äijällä löytyy läsnäoloa ja omistautumista tälläkin kertaa (huolimatta niistä jo mainituista irstaista viiksistä!), mutta ei kylliksi, jotta Paholaisen morsian muistettaisiin klassikkona. Täytyy myöntää, että muistamisen kannalta saattaa tehdä tiukkaa jo muutaman kuukauden kuluttua katselusta. Itse kauhua leffassa ei ole pisaraakaan, mutta genrensä vaatimaa hölmöä asennetta viljellään sopivasti mm. Solisbury Plainilla viitat hulmuten ja ketsupilta näyttävä vuohenveri uhrialttarilta valuen. Tästä genreuskollisuudesta huolimatta elokuvan nimi piti Jenkkilässä vaihtaa The Devil Rides Out -muodosta The Devil’s brideksi, jotta neropatit eivät luulisi kyseessä olevan länkkärin…
