Mies (McCarthy) on hullu, hänen täytyy olla. Kuinka muuten hän voisi väittää olevansa tohtori toisesta kaupungista, jossa kukaan ei enää ole entisensä ja jokin tuntematon ottanut vallan? Valtaisa takauma starttaa, kun mies alkaa kerrata lähiaikojen tapahtumia. Hän väittää yhtä varmasti kuin tatti on sieni, olevansa tohtori Bennell, joka vielä jonkin aikaa sitten vastaanotti potilaitaan kuin kuka tahansa valat vannonut lekuri. Sitten äkkiä ihmiset alkoivat kuvitella läheisistään kummia ja väen muut vaivat vähenivät. Vastaanotto hiljeni. Elämä kaupungissa suorastaan hyytyi, kun kuvioihin astuivat jäätävän karmaisevat… PALKOIHMISET!
”Yksi tieteisleffojen klassikoista” on titteli, jota saatetaan jakaa joskus ehkä turhankin taajaan. Varastettujen ihmisten kohdalla nimitys ei kuitenkaan ole väärä. Tämä Hollywoodin vaatimusten mukaan miellyttävissä merkeissä loppuva leffa leikittelee jännällä ajatuksella siitä, miten joukkotuho voisi tapahtua nopeasti ja melkein kenenkään huomaamatta. Toisin kuin saattaisi olettaa, yhdessäkään kohtauksessa ei nähdä hurjia avaruusvekottimia tai muitakaan vastaavia härpättimiä. Stoori on tietyssä mielessä melko ajaton, mutta siitä huolimatta siitä on tehty jo useampi versio. Hellyttävässä 1950-lukulaisuudessaan tämä on kuitenkin yksi nautittavimmista – olkoonkin, että mustavalkoisena tämänkaltaisien elokuvan hienoimmat efektit eivät vakuuta niin hyvin kuin väreissä.
Pääosassa nähtävä Kevin McCarthy on rooliinsa aivan kelvollinen. Mitään Shakespearen tulkitsemistahan tieteisaiheissa harvemmin on odotettavissa. McCartney osaa olla juuri sopivasti höyrähtäneen oloinen vaikuttaakseen sekopäältä ja toisaalta – ei paljon tarvita, että juippi onnistuu olemaan edes semivakuuttava lääkäri ja leffan sankarittaren rakkauden kohde. Dana Wynter puolestaan istuu hänen tyttöystävänsä rooliin kuin silmä sillin päähän. Ihmeitä nainen ei pääse roolissaan tekemään, mutta kovin jäisi elokuva silti ontoksi ilman häntä. Muut roolit on jaettu tavallista ehkä piirun verran nasevimmille naamoille.
Elokuvan musiikin on säveltänyt Carmen Dragon. Se kuulostaa yhtä vinhalta kuin säveltäjänsäkin. Ohjauksesta vastannut Don Siegel tunnetaan tietysti myös Likaisen Harryn ohjaajana. Varastetut ihmiset on romanttisempi kuin ”Harri the Epäpuhdas”, mutta sisältää sen tapaan omankäden laintulkintaa ja epätoivoista taistelua jotakin suurta ja inhaa vastaan. Siegelin käsittelyssä hörhö tarina ei juuri missään vaiheessa pääse lirahtamaan liian oudoksi, vaikka kaikkea ei paljastetakaan. Yrittääkö Siegel tällä tavoin saada katsojan huomion pois tarinan ongelmakohdista, mene ja tiedä. Paljoa ei kuitenkaan tarvitse aivojaan kiusata, kun katsojan päässä alkaa jo myllertää kysymys esim. siitä, miten leffan hirviöiden kaltainen yhdyskunta oikein todellisuudessa voisi ollenkaan toimia.
Nippelitiedon metsästäjille: Sam Peckinpah, Olkikoirien(kin) ohjaaja, vilahtaa eräässä leffan kohtauksessa mittarinlukijan roolissa.
