A Ghost Story on vuonna 2017 ilmestynyt David Loweryn ohjaama ja A24:n tuottama draamaelokuva. Kyllä vain, kyseessä ei ole minkäänlaista kauhua millään tasolla. Nimi voikin vaikuttaa hitusen hämäävältä, mutta elokuvaa katsoessa ymmärtää kuitenkin selkeästi pointin. Voin vain kuvitella, kun kapinoivat teinit ovat päättäneet mennä katsomaan illalla elokuvateattereihin jotain kauhuelokuvaa, valinneet tämän teoksen nimensä perusteella ja tajunneensa tehneensä valtavan virheen.
Aikoinaan leffan tultua itsekin ajattelin, että tässä on nyt kyseessä taiteellisempi kauhuelokuva, joka pohjautuu tunnelmaan. Siltä se vaikutti päältä päin omasta mielestäni. Sain nopeasti tietää, että leffa ei ole kauhua, joka oikeastaan vain herätti mielenkiintoa entisestään. En raahannut itseäni teattereihin tätä katsomaan, mutta leffan saapuessa Netflixiin näin kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen innostuin ja katsoin sen lähes heti.
A Ghost Story on täsmälleen sellainen teos, joka jakaa ihmisten mielipiteitä. Tosiaan, ei kannata ottaa mitään tietoa tästä etukäteen, sillä tämä on ennen kaikkea hyvin taiteellinen, tulkinnanvarainen ja ajatuksia herättävä palanen A24:n hienoa filmografiaa.
Arvostan omaperäistä toteutusta, tunnelmaa ja cinematografian tyyliä. Ajatuksia herättävät yksityiskohdat laittavat pohtimaan, jos elokuvaan syventyy ja keskittyy alusta alkaen. Mitä elämä ja kuolema ylipäätänsä on? Kuinka paljon meillä on aikaa ja ketä me edes odotamme? Jokainen voi löytää näihin kysymyksiin vastauksen elokuvasta ja sitä minä rakastankin, kaikki näkevät ja tulkitsevat tapahtumia, vertauskuvia ja ajatuksia omalla tavallaan. Uskon, että toisella katselukerralla elokuvasta voisi irrota entistä enemmän mietteitä. Mitä kaikkea masennus, tunteet ja anteeksianto voivat saada aikaan ja mikä on meidän matkamme päämäärä? Ehkä se on juurikin jonkun löytäminen. Emme halua tulla unohdetuksi.
Visuaalinen ilme on suorastaan lumoava, kuvaus on silmiä hivelevää ja leffan muotti on kiinnostava valinta. Se herättää myös tunteita, niin surua, iloa kuin myös hieman masennusta. Kaikkea varten tämä ei ole, sillä tempo on hidas ja tarinaa viedään eteenpäin ilman turhempaa puhetta. Visuaalinen kerronta siis on täyttä tykitystä. Usein jäämme tuijottamaan samaa kuvaa ilman liikettä, mutta lopulta se ei ole koskaan turhaa. Kaikella on tarkoituksensa.
Casey Affleck on roolissaan mainio ja samoin myös Rooney Mara, joka onnistuu herättämään suuria tunteita jo pelkästään syömällä piirasta. Pakko arvostaa.
Mutta onko se loppujen lopuksi täydellinen? Sanoisin, että se onnistuu tismalleen siinä, missä sen kuuluukin. Harva elokuva pystyy tämän saavutuksiin teknisenä kokeiluna. Ehdottomasti eräs parhaimpia A24-elokuvia, joka jää kummittelemaan ja mietityttämään sinua Enemyn tavoin pitkäksi aikaa. Suosittelen vahvasti, jos keskittymiskykyä riittää, sillä tämä todellakin on mielenkiintoinen, kaunis, ajatuksia herättävä ja hyvin erikoinen elämys. En päässyt itse ensimmäisellä kerralla tähän aivan täysin sisälle, mutta ehkä vielä joku päivä tulen tämän katsastamaan uudelleen.
