Godzilla lienee ikonisin jättiläishirviö, alunperin atomiajan kauhujen ja käsistä riistäytyneen asevarustelun ja joukkotuhon symboli, joka ensi kerran vuonna 1954 kylvi tuhoa valkokankaalla. Tämän jälkeenhän esihistoriallinen jättiläislisko on riehunut toinen toistaan kummallisemmissa elokuvissa, yleensä vahvan viihteellisellä otteella.
Gareth Edwards ottaa vakavamman linjan, mukaillen selvästi ensimmäisen Gojiran tunnelmaa. Alku onkin lupaava: päähenkilönä Bryan Cranstonin hyvin tulkitsema insinööri, sopivasti mysteeriä ja pieniä pilkahduksia tulevasta. Romuakin syntyy. Mutta sitten lisko lentää tuulettimeen ja pakka hajoaa ikävästi käsiin.
Godzillassa mättää moni asia. Yksi niistä on fokus. On ihan hyvä idea tehdä hirviöelokuva, jossa pääpaino on inhimillisessä tragediassa, mutta valitettavasti merijalkaväen pomminpurkaja (Aaron Taylor-Johnson), hänen perheensä, kourallinen ankeita tiedemiehiä ja merentäysi sotalaivoja eivät ole mitenkään erityisen kiinnostavia päähenkilöitä. Lopputuloksena on ristiriitainen viritys, jossa on paljon hyvää (ainakin vuoden 1998 jenkki-zillaan verrattuna), mutta ihan liikaa huonoakin.
Visuaalinen puoli on kunnossa. Monet kuvat ovat henkeäsalpaavan komeita: valon ja varjon leikki, savu ja rauniot ovat erittäin komeita ja Havaijille elokuvan keskivaiheilla iskevä tsunami on hyytävän hieno. Mutta voi surkeus. Hirviöelokuvaksi elokuvassa on aivan liian vähän hirviötoimintaa, varsinkaan elokuvan nimikkomölli Godzillaa. Minulla ei ole mitään hirviön piilottelemista ja vähittäistä paljastamista vastaan, mutta kun neljännen kerran lupaavasti alkava hirviöiden välinen mättökohtaus leikataan komentokeskukseen tai väestönsuojaan tai tukialuksen lentokannelle tekisi mieli huutaa ääneen. Pökkelöt ja epäsympaattiset henkilöhahmot eivät lainkaan helpota katsojan oloa.
Godzilla on pelämys eli pettymyksellinen elämys. Komeat kuvat ja pari hienoa jymähdystä eivät pelasta elokuvaa, joka kolisee aika ontosti. Edwardsin yritys tehdä omaperäistä Godzillaa kellistyy turhaan kikkailuun ja yleisön kiusaamiseen. Salaperäisyyttä ja pienen ihmisen näkökulmaa hakeva rytmitys kääntyy itseään vastaan, eikä elokuvasta loppujen lopuksi jää suuhun kuin paha plutoniumin sivumaku. Mutta se lienee popcornimausteen syytä.
