Tutustuin David Lynchin maailmaan 16-vuotiaana elokuvien Mulholland Drive ja Inland Empire kautta. Ne valtasivat tuolloin top-listaltani sijat yksi ja kaksi, ja ovat siellä edelleenkin. Vuotta myöhemmin eteeni osui Blue Velvet – ja sinisempi oli yö, ja odotukset olivat tietysti korkealla, sitä kun on kutsuttu mestariteokseksi ja peräti Lynchin parhaaksi suoritukseksi. Pettymys oli valtaisa – vaikka Blue Velvet onkin selvästi amerikkalaisia perustrillereitä parempi elokuva, en ole uusintakatseluillakaan onnistunut löytämään siitä mitään niin loistavaa, että voisin sanoa sitä mestariteokseksi, Lynchin parhaimmistoon kuuluvasta nyt puhumattakaan.
Miespäähenkilö, opiskelija Jeffrey, löytää elokuvan alussa irtonaisen ihmisen korvan. Ilmeisestikään kukaan ei osaa ajatella, että irtonaisten korvien löytyminen kertoo huolestuttavasti kieroutuneiden tyyppien läsnäolosta, joten Jeffrey alkaa tutkiskella mysteeriä ystävänsä Sandyn kanssa ja löytää oudon maailman, jossa on ensin suhteellisen harmitonta voyeurismia, mutta sitten kuvaan tulee mukaan sadomasokismi ja seksuaalinen väkivalta. Tarinan keskiössä on salaperäinen kaunotar Dorothy, joka on kuin suoraan elokuvanteon oppikirjan sivuilta repäisty femme fatalen prototyyppi. Sen lisäksi hän on ”woman in trouble”: Psykoottinen ja sadistinen gangsteri Frank pitää häntä vankinaan ja raiskaa hänet yhä uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa hän oppii pitämään siitä.
Blue Velvet on malliesimerkki siitä Lynchin ja monien muidenkin käyttämästä psykologisen trillerin prototyypistä, jossa normaalien ja peräti idyllisten kulissien takaa paljastuu kummallinen ja pimeä maailma. Elokuvan ilmeinen juoni on itse asiassa nimenomaan amerikkalaista nuoret-selvittävät-rikosta-omin-nokkinensa –perustrilleriä seksuaalisilla perversioilla kuorrutettuna, mutta siihen liittyy symboliikkaa, joka korottaa sen erityislaatuiseksi elokuvaksi. En nyt lähde sen tarkemmin ruotimaan symbolien sijaintia ja merkitystä, koska on parempi, että jokainen tulkitsee elokuvan piilotetun sisällön itse. Esimerkiksi nostan kuitenkin alun kohtauksen, jossa kamera zoomaa tavallisen pihanurmikon sisuksiin ja löytää sieltä villinä kuhisevia hyönteisiä, jotka tuntuvat uhkaavilta muidenkin kuin ötökkäkammoisten mielestä. Tarvitseeko minun edes selittää, mitä tuo kohtaus symboloi?
Blue Velvet on vertauskuva siitä, ettei kaikki välttämättä ole hyvin, vaikka ulkopuolisen silmin näyttääkin siltä. Todellinen paranoiatrilleri siis. Toisaalta se on jotain vieläkin pelottavampaa: kertomus ihmismielen salatuista ja pimeistä kerroksista, joissa piileskeleviä hirviöitä ihminen itsekin kammoaa. Tähän liittyen löydän varmasti vielä tulevillakin katsomiskerroilla lisää symboleita, joita en ole aiemmin huomannut, mutta en usko, että kokemus paranee enää juurikaan. Voisin sanoa omakohtaisen kokemuksen pohjalta kaikille Blue Velvetiin pettyneille, että katsokaa se uudestaan. Se on siitä petollinen elokuva, että siinä on selkeä juoni ja sen voi luulla tajunneensa jo ensimmäisellä katsomiskerralla, mutta silloin piilosisältö jää huomaamatta.
David Lynch on tässä sinisessä yössä ehdottomasti luonut jotain todella sairasta, mutta siltikään Blue Velvet ei ole mikään ainoastaan katsojien järkyttämiselle pyhitetty kauhuelokuva. Siinä on myös jotain kaunista. Ja kohtauksia, joissa kauneus ja kauheus yhdistyvät omituisesti. Lynch sanoo niitä sorsansilmäkohtauksiksi. Hän yritti aivan selvästi tätä elokuvaa tehdessään kaikkensa ja sen perusteella se olisi voinutkin olla hänen parhaansa. Mutta Blue Velvet ei ole kokonainen elokuva: ohjaajan versio kesti noin neljä tuntia, mutta kaupallisista syistä se leikattiin kahteen tuntiin. Jos puolet taideteoksesta on leikattu pois, miten se voisikaan olla loistava mestariteos? Ja valitettavasti poistetut kohtaukset ovat kadoneet jonnekin, eikä pidennettyä Blue Velvetiä varmaankaan nähdä koskaan.
Tämä on tyhmä juttu, mutta joskus kehittelen tällaista salaliittoteoriaa: mitä jos neljätuntista Blue Velvetiä ei ollut koskaan tarkoituskaan julkaista? Kohtausten puuttuminen tuntuu jatkavan täydellisesti sitä sanomaa, että kaikki mikä näkyy ja kaikki mistä tiedetään ei olekaan koko totuus. Entä jos oli tarkoituskin, että puolet elokuvasta jää pimentoon ja katsojat joutuvat miettimään päänsä puhki, millainen koko teos olisikaan ollut? Ehkä se olisi ollut jotakin uskomattoman loistavaa. Tai ehkä ihmiset olisivat sen nähtyään ajautuneet psykoosiin ja tehneet itsemurhan. Psykoanalyysin syvyyksissä saattaa odottaa jotain hirvittävää.
Eihän David Lynchistä koskaan tiedä.
