Niinhän sitä sanotaan, että ensivaikutelma on tärkein ja pysyvin kaikessa, eikä huonon esittelyn antamasta kuvasta välttämättä koskaan pääse eroon. Pikku pingviinillä ei onneksi ole moista ongelmaa, alkaahan elokuva lupaavasti Barry Manilow’n ikivihreällä Now and Foreverilla, joka myös toimii itse elokuvan tunnuskappaleena. Olisiko muistettavampaa melodiaa kyennyt kirjoittamaan itse Alan Menkenkään? Epäilen vahvasti. Itselläni oli Donin studion joutsenlaulua katsoessa pahoja vaikeuksia edetä alkua pidemmälle, niin hieno kappale kyseessä on. Kuinka kukaan voisi vieroksua näin positiivisella nuotilla alkavaa elokuvaa?
Pikku pingviini ei ole nimestään huolimatta sukua Pingulle, ei lähellekään. Donin itsensä mukaan inspiraatio elokuvaan saatiin Disneyn Kaunottaresta ja Hirviöstä. Ideana oli alkujaan kertoa Peukalo-Liisan kaltaisen yksinkertaisen lastensadun sijaan romanttinen kertomus varttuneemmalle nuorisolle. Jostain pahuksen syystä tarina piti vielä sijoittaa etelänavalle ja kertoa laulavista pingviineistä. Luultavasti tekijöiden ideana oli luoda kontrastia tarinan teeman ja miljöön välille: rakkautta ja intohimoa kuvataan yleensä lämpimin värein, kun taas Etelämanner on kylmin, pimein ja elämälle vihamielisin paikka maailmassa. Don on kertonut aiemminkin käyttämistään kontrasteista.
Valitettavasti Pikku pingviini ei ole tarinana kovinkaan kaksinen. Elokuvan alussa kerrotaan, kuinka pingviinit valitsevat rakkaansa uroksen naaraalle antaman komean kiven perusteella. Hubey-nimisen sosiaalisesti epävarman tapauksen kohdalla hommasta ei tule mitään, sillä Tim Curryn esittämä Drake kaappaa emännän itselleen, potkaisten siinä samalla änkyttävän Hubeyn pikku maailmankiertueelle. Rahtilaivan ruumassa Hubey tapaa Rockon, lentämisestä unelmoivan eksentrisen pingviinin. Kaksikko päätyy lopulta takaisin Etelämantereelle ottamaan mittaa bodatusta pingviini-Currystä tämän pääkallolinnakkeessa. Lopussa… tai no, enpäs kerrokaan enempää. Lopussa saadaan ainakin pienen pätkän verran vielä kuulla elokuvan kaunista tunnaria.Pikku pingviinin tekoaikaan Donin studio oli silausta vaille historiaa, ja mestari itse oli aisaparinsa kanssa loppua kohden yhä enemmän kiinni seuraavassa projektissaan Foxin leivissä. Donin pingviinisadun tahtipuikkoa heiluttivatkin viime kädessä MGM:n vastaavat sekä muu tekninen taustajoukko. Toisinaan valmiiseen tarinaan tehdyt viime hetken muutokset olivat niin radikaaleja, ettei osia elokuvasta kyetty viimeistelemään asianmukaisesti, vaan keskeneräisiä kohtauksia koetettiin peitellä erilaisilla kömpelöillä efekteillä ja kommervenkeilla. Ohjaajakaksikko oli niin sydämistynyt ulkopuolisten käsissä tärveltyneestä lopputuloksesta, että nämä vetivät suosiolla nimensä pois koko roskasta.
Ilmestyessään Pikku pingviini saikin yleisesti pyyhkeitä kriitikoilta, ja lyhyehkö teatterikierroskin pyöri lähinnä tyhjille katsomoille. Ainakin sen verran voin sanoa ulkomuistista, että suomenkielinen ääninäyttely on kohtalaisen tasokasta jälkeä, eikä Manilowin laulujakaan ole menty käännöksessä suhrimaan. Henkilökohtaisesti taisin olla ainut lapsi kotipitäjässä, joka näki Pikku pingviinin heti tuoreeltaan – kukaan muu ei ollut koko elokuvasta kuullutkaan. Muistan yhden ja saman videokasetin nököttäneen paikallisen R-kioskin hyllyssä aina formaatin katoamiseen asti. Yhtä takkupäätä lukuun ottamatta kukaan ei lopulta rakastanutkaan Pikku pingviiniä.
Saatan olla pehmo, mutta tykkään tällaisista romanttisista tarinoista myös animoituna. Nostalgiaa? Ehkäpä sitäkin. Pikku pingviini jätti uudelleenkatselussakin erittäin positiivisen maun suuhuni. Ensivaikutelma pelastaa tässä tapauksessa paljon.
