Vaikka ihmiset välillä haluaisivat uskotella toisin, osa heidän elämästään menee väkisinkin miettiessä sitä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Moni saattaa toivoa, että saisi elää tietyn ajanjakson tai edes yhden päivän uudelleen. Näin käy Päivä murmelina -leffan päähenkilölle Phil Connorsille (Bill Murray), joka aamu toisensa jälkeen herää samaan päivään. Sonnyn & Cherin kappale ”I Got You Babe” saa kokonaan uuden merkityksen, kun kun kyseinen kipale soi Philin radioherätyksenä lukemattomia kertoja.
Phil on itsekeskeinen ja muista piittamaton meteorologi, joka saa työtehtäväkseen lähteä tuottajan (Andie McDowell) ja kameramiehen (Chris Elliot) kanssa Punxsutawneyn pikkukaupunkiin, jossa vietetään murmelinpäivää. Kyseinen otus ennustaa uskomusten mukaan talven pituuden, mutta sepä ei voisi Philiä vähempää kiinnostaa. Vielä ikävämmäksi tilanne muuttuu, kun lumimyrsky estää heidän pääsynsä takaisin kotiin ja niin absurdilta kuin se kuulostaakin, seuraavana aamuna Phil huomaa heränneensä samaan päivään. Ja taas. Ja taas. Ja taas… Syytä tälle oudolla tapahtumalle ei missään vaiheessa kerrota, mutta elokuvan idea piileekin jossain aivan muussa.
Elokuva on sarkastisen huumorin ystävälle pieni lottovoitto. Phil Connors on henkilöhahmona mahdottoman mielenkiintoinen henkilö – tarinan aikana hän muuttuu ääliömäisestä idiootista myös toisia ajattelevaksi tyypiksi. Leffa viljelee yhtä aikaa nauruhermoja kutkuttavia letkauksia mutta kertoo samalla kasvutarinan miehestä, joka pakotetaan ajattelemaan omaa elämäänsä myös muiden kannalta käsin. Päähenkilön rooli on kuin tehty Bill Murraylle, sillä hän onnistuu roolissaan lähes täydellisesti. Myös sivuhahmot ovat mielenkiintoisia, vaikkakin ne jäävät täysin Philin varjoon. Kyseisten hahmojen avulla rakentuu kuitenkin hauskoja kohtaamisia, joita ilman elokuva olisi huomattavasti tapahtumaköyhempi.
Äkkiseltään luulisi, että saman päivän kelaaminen on loppua kohden puuduttavaa katseltavaa, mutta asia on täysin päinvastoin. Idea on nerokas ja erottuu selkeästi etenkin nykyisten kliseisten ja itseään toistavien romanttisten komedioiden merestä. Valitettavasti elokuvan viimeinen puolituntinen sortuu liialliseen siirappisuuteen, mutta annettakoon se anteeksi kyseisen genren ollessa kuitenkin kyseessä. Uskaltaisin jopa väittää, että tämä elokuva on yksi parhaista 90-luvun komedioista. Ohjaaja Harold Ramis tekee hyvää ja varmaa työtä, sillä leffan kaikki yksityiskohdatkin ovat sopusoinnussa.
Elokuva ei saarnaa tai tuomitse, mutta sen kautta välittyy silti selkästi – humoristisin keinoin tosin – leffan syvin sanoma. On tärkeää elää hetkessä, tehdä oikeilta tuntuvia valintoja ja ajatella oman itsensä lisäksi myös ympärillä olevia ihmisiä. Leffan loppu on valitettavasti ennalta-arvattava ja sen muutoin niin nerokas juoni tekee siitä jopa pienoisen pettymyksen. Kaikesta huolimatta se jättää positiivisen mielen, jonka vuoksi myös toinen tai kolmas katselukerta tulevaisuudessa ei tunnu mahdottomalta ajatukselta.
