Jos joku olisi vähän aikaa sitten väittänyt että tulen katsomaan balettielokuvan ja pitämään siitä olisin nauranut paskaisesti ja pyytänyt valehtelemaan lisää! Billy Elliot on balettielokuva ja pidin siitä. Oikeastaan elokuva on tarina erilaisuudesta, ennakkoluuloista, toivosta ja ihmisistä yleensä.
Isän perinteiden mukaan nyrkkeilemässä käyvä pikkupoika Billy eksyy eräs ilta seuraamaan balettikoululaisia, jotka treenaavat samalla salilla. Siitä alkaa Elliotin tarina yksinhuoltajaisän työläisperheen kuopuksena. Billy Elliot on tasaisen varmaa brittilaatua. Tarina on jokseenkin tuttu, mutta se tapa jolla se esitetään ei jätä kylmäksi.
Näyttelijätyö on taattua brittilaatua. Pääroolissa tepsutteleva Jamie Bell on ilmiömäinen. Hänen isäänsä esittävä Gary Lewis ja balettiopettaja Mrs. Wilkinsonin roolin vetävä Julie Walters ovat myös loistavia. Musiikin rooli leffaassa on mainitsemisen arvoinen. No, musa ei ole tietenkään mitään Joutsenlampea (onneksi) vaan tarinan aikalaiskuvaan sopivaa, isoveljen levysoittimessa pyörivää, rokkia. Suurimman osan musapuolella saa Marc Bolan and T-Rex. Children of the revolution rämähtää komeasti käyntiin ja sopii yllättäen leffaan kuin nenä päähän. Muita mainitsemisen arvoisia musapläjäyksiä on esim. Clashin loistava London Calling.
Ihmissuhdekoukeroiden ja elämän maun saaminen elokuviin on nykyään harvinainen laji. Tuntuu, että ruotsalaiset ja britit hallitsevat, näin härmästä katsottuna, tämän lajityypin parhaiten. Mitään balleriinan asua tämä leffa ei kuitenkaan saa sovittamaan. Kyse on taustalla olevista arvoista. Tässä tapauksessa on hieman laskelmoidun varmistelun makua, mutta kun homma hoidetaan tyylikkäästi kotiin niin saadaan aikaiseksi nautittava leffaelämys.
