Satamakaupunki alkaa Bergman-leffaksi ehkä turhankin dramaattisissa merkeissä. Nuori nainen (Jönsson) hyppää mereen. Mikä Berit-tyttösen tähän onnettomaan tekoon ajoi, selviää tietysti myöhemmin. Siihen mennessä Berit on ehtinyt pälyillä hämäristä kulmista, kiukutella tiukkanutturaiselle äitimammalleen (Hall) ja tutustua komeaan Göstaan (Englund) , josta hän toivoo pelastajaansa. Vaan onko työmiehestä Beritin ritariksi, kun miehellä itselläänkin tuntuu olevan menneisyydessään salattavaa?
Beritin (ja Göstan) tarina on jokseenkin epätasainen elokuva. On kuin sana ”satamakaupunki” olisi innoittanut käsikirjoittaja-ohjaaja Bergmanin omituisen imelille vesille. Satama – karskien äijien ja huonojen naisten kohtaamispaikka. Satama – kovaa elämää. Satama – paikka, jossa auringonlaskut ovat kauneimmillaan. Satama – kulttuurien kohtaamispaikka. Bergmanin satamakaupungissa on kaikkia näitä, joskin auringonlaskuja ja kulttuurien kohtaamisia siellä näkee vähiten. Tai no, onhan elokuvassa sentään yksi tummanpuhuva Joe.
Leffan näyttelijöistä ei kukaan ole saanut esitettäväkseen kovin rakastettavaa hahmoa. Nine-Christine Jönssonin Berit on kakaramainen idiootti, joka kehittyy elokuvan aikana varsin vähän. Hänen äitinään nähtävä Berta Hall on muuten vain niin tuima täti, ettei hänkään varmasti herätä suuria sympatioita. Kiinnostavimmaksi hahmoksi nousee lopulta Bengt Englundin Gösta, jonka motiivit Bergman kuitenkin jättää niin avoimiksi, ettei hänestäkin katsojan ote lipsuu. Vasta elokuvan loppupuolella Bergmanin ohjauksessa alkaa näkyä omintakeista ryhtiä, jota edesauttaa varmasti myös kuvaaja Gunnar Fischerin nerokas tyylittely mustalla ja valkoisella. Valitettavasti pelkän loppuosan hohto ei riitä pelastamaan koko leffaa.
