Suomalaisittain hupaisasti Dyynien daamiksi nimetty japanilaiselokuva ei ole komedia. Jos pienen ihmisen taistelu pyrkimyksissään kohti haaveita ei siltä tunnu.
Ohjaaja Hiroshi Teshigahara tuo Kôbô Aben julman tekstin silmiemme eteen kuin terraarioon asetetun muurahaispesän. Tarinan päähenkilöt pyristelevät hiekassa kuin mitkä tahansa kohtalostaan epävarmat sittiäiset. Sivuhenkilöt, muurahaiset, järjestävät niiden kohtalot omiinsa sopiviksi. Lopulta seuraa täyttymys, kaipauksen etäisesti sävyttämä, traaginen ja kirvelevä. Elokuvan sisin filosofia on karmea. Sen katsominen on kuin hakkaisi naulaa käteensä, muttei puudutusaineesta turtana osaisi lopettaa. Dyynien daami on hypnoottinen kokemus.
Elokuvan leppoisassa alkuasetelmassa hyönteistutkija (Okada) vaeltaa hiekkasärkillä. Hän nauttii vapaa-ajastaan työn merkeissä, haavi kourassa ja nenä maassa. Kun viimeinen bussi jättää, paikalliset risuparrat lupaavat majoittaa miehen. Ja minne he tämän majoittavat? Yksinäisen naisen (Kishida) luokse, syvään hiekkakuoppaan, jonka keskellä tuskin kukaan täysjärkinen tahtoo asua. Vai onko niin? Kuka täällä oikeastaan on hullu, kuka täysjärkinen? Olemmeko kaikki jollakin tavoin tuomittuja jo syntymästämme lähtien?
Elämän suuria kysymyksiä on harvemmin käsitelty yhtä kiehtovalla tavalla kuin tässä elokuvassa. Toisto, minimalistisuus ja loputon hiekan rapina ovat rainan mainioita tehokeinoja. Joillekin sen katsominen voi käydä ahdistavaksi joko ilmapiirinsä tai temponsa vuoksi. Mutta sittenkin Dyynien daami on ison kumarruksen arvoinen leffa. Teitä on varoitettu, älkää huijatko itseänne.
