Monien mutkien ja vastoinkäymisten jälkeen ohjaajasuuruus Erich von Stroheimin onnistui palauttaa voittoa tavoittelevien elokuvapomojen uskon mahdollisuuksiinsa kaupalliseksi menestykseksi muodostuneen ”Iloisen lesken” myötä. MGM -studioiden kanssa käymiensä kiistojen myötä Stroheim kuitenkin vaihtoi leiriä, siirtyi yksityisen elokuvatuottaja Pat Powersin leipiin, ja alkoi avokätiseksi osoittautuneen rahoituksen turvin työstämään kaksi- tai kolmiosaikseksi suunnittelemaansa elämää suurempaa rakkauselokuvaa, nykyisin ohjaajansa pääelokuvanakin pidettyä Häämarssia.
Elokuva tapahtumat sijoittuvat Wieniin vuonna 1914. Valtakunta juhlii Corpus Christi -juhlaa näyttävine rituaaleineen ja sotilasparaateineen. Von Stroheimin esittämän köyhtyneen aatellissuvun vesa ja ratsuväenkomentaja Nicki flirttailee elokuvan alussa sotilasparaatin aikana väkijoukossa seisovalle, Fay Wrayn esittämälle Mitzille. Myöhemmin pari tapaa toisensa ja rakastuu, mutta ajautuu törmäyskurssille Nickin perheen suunnitelmien sekä Mitzin aiemman, roistomaisen sulhon kanssa.
Eric von Stroheim tunnetaan paitsi laadukkaista elokuvistaan sekä vaikeasta taiteilijaluonteestaan, myös erittäin pikkutarkasta ja kalliista tyylistään, joka Häämarssin kohdalla pääsee paremmin, näyttävämmin ja kauniimmin oikeuksiinsa kuin missään aiemmin tai kovinkaan monessa myöhemmin tehdyssä elokuvassa. Häämarssi on kuitenkin enemmän kuin sarja toisiaan komeampia kiiltokuvia. Kyseessä on -ei enempää eikä vähempää, kuin täydellinen elokuva. Häämarssissa kaikki palaset yksinkertaisesti loksahtavat kohdalleen näyttelystä leikkaukseen, puvustukseen sekä ohjaajalleen tyypillisiin, Häämarssin kohdalla kristallisoituneisiin kerronnallisiin keinoihin ja elementteihin. Maagisen vetovoimaisen ja voimakkaan tunteellisen elokuvan kuluessa sekä erityisesti sen loputtua olo on raukea, tyhjä ja emotionaalisesti tyydyttynyt; totisesti eivät ole syyttä kutsuneet Häämarssia ohjaajansa sekä mykän kauden parhaaksi elokuvaksi.
Useampiosaiseksi suunnitellun Häämarssin kohdalla astetta ikävämmäksi käänteeksi muodostui ensimmäisen osan eli tämän elokuvan kehno menestys, joka osaltaan vaikutti toisen osan, Honeymoonin, kuvausten keskeytymiseen. Toisen osan raakiletta näytettiin aikoinaan ainakin Euroopassa ja Etelä-Amerikassa ja sen viimeinen tunnettu kopio tuhoutui tulipalossa vuonna 1957, vain viisi päivää ohjaajansa poismenon jälkeen.
