Vaikka Yhdysvallat ja Neuvostoliitto verivihollisia ideologisella tasolla olivatkin, mahtui maiden kulttuurielämään kylmää sotaa edeltävällä ajalla myös keskinäistä kunnioitusta ja dialogia. Yhtenä tuon hedelmällisen ajatustenvaihdon merkittävimmistä saavutuksista oli maailmanmaineeseen nousseen Sergei Eisensteinin lyhyt vierailu Hollywoodissa 1920-luvun lopulla. Amerikkalaisten studiopomojen alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa vierailevien tähtien voimin oma kansallinen Potemkininsa. Osapuolet eivät kuitenkaan sitkeistäkään yrityksistä huolimatta päässeet sopimukseen projektin luonteesta: melodraamoihin, slapstick-komedioihin ja spektaakkeleihin erikoistuneella vanhalla Hollywoodilla ei ollut tarjottavaa maailman johtavalle kokeelliselle elokuvantekijälle, eikä amerikkalaisilla pääomapiireillä toisaalta ollut Eisensteinin nerokkaille vallankumouselokuville tarvettakaan.
Niinpä Eisenstein siirtyi Hollywood-pomojen pöydistä sosialistitoimittaja Upton Sinclairin johtamien riippumattomien rahoittajien leipiin. Sopimus syntyi. Uuden suunnitelman mukaisesti Eisensteinin avustajineen oli määrä matkustaa vasta oman vallankumouksensa läpi käyneeseen Meksikoon kuvaamaan puolidokumentaarinen taide-elokuva eksoottisen etelänaapurin historiasta ja kulttuurista. Täysin puskista ei kummunnut Eisensteininkaan kiinnostus aihetta kohtaan: latinalainen kulttuuri ja erityisesti Meksiko olivat sotaa seuranneina vuosina erittäin muodikkaita teemoja Euroopan taidepiireissä. Sopimuksen mukaisesti ohjaaja sai vapaat kädet toteuttaa itseään, kunhan tämä ymmärtäisi olla loukkaamatta paikallisten tunteita tai näyttämästä näitä epämiellyttävässä valossa.
Eisenstein kuvasi kaikkiaan 50-60 tuntia materiaalia ennen kuvauksiin varatun ajan ja varojen loppumista. Ohjaaja kuvausryhmineen palasi kotimaahansa, ja seikkailun varrella kertynyt raakamateriaali päätyi rahoittajien haltuun Kaliforniaan. Sittemmin Eisenstein ei teostaan ehtinytkään työstämään, sillä lupaa matkustamiseen ei enää toistamiseen heltynyt, eivätkä amerikkalaiset omistajatkaan suostuneet lähettämään arvokasta elokuvamateriaalia Neuvostoliittoon editoitavaksi. Nykyisin saatavilla oleva versio perustuukin siten Eisensteinin avustaja Grigori Aleksandrovin 1970-luvun lopulla vähien tunnettujen alkuperäisluonnosten perusteella restauroimaan versioon. Virallisesti Que Viva Mexico onkin yhä keskeneräinen teos.
Aleksandrovin näkemys Que Viva Mexicosta muistuttaa tyyliltään Mihail Kalatozovin Olen Kuubaa: Eisensteinille tyypillisen kokonaisvaltaisemman kerronnan ohella visuaalisuus korostuu tarinassa erityisen voimakkaasti – Upton Sinclair toivoikin elokuvasta ensisijaisesti kuvallista. Que Viva on jaettu kuuteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa alueen myyttistä menneisyyttä ja kadonnutta intiaanikulttuuria pyramideineen – taivaalla loistava jättimäinen naisenpää kuvastaa kulttuurin ja sivilisaation syntyä. Kahdessa seuraavassa jaksossa seurataan ensin häitä, sitten pyhän neitsyen juhlia Eisensteinin ristiriitoja korostavan teorian mukaisesti. Syntymän ja kuoleman, valon ja varjon, hedelmällisyyden ja kuivuuden, hengellisen ja maallisen symbolit ja leikkaukset toistuvat näyttävästi kohtauksesta toiseen.
Que Viva Mexico on läpileikkaus kokonaisesta sivilisaatiosta rinnastettuna ihmiselämän rajallisuuteen. Jukatanin niemimaan alkuperäisväestö saattaa olla kadonnut aikojen saatossa, mutta näiden henkinen perintö elää yhä paikalliskulttuurissa rikkaana symboliikkana sekoittuneena Espanjasta rantautuneisiin vaikutteisiin, kuten härkätaisteluun. Elämäniloiset meksikaanit muistavat yhä kuolleita ja kantavat juhlissaan aitoja sekä eri materiaaleista koottuja koristeellisia luurankoja ja pääkalloja. Jos Que Viva alkoikin myyttisen menneisyyden, esi-isien, äiti maan ja auringon kuvauksella, päättyy elokuva keskeneräiseksi jääneeseen vallankumousepisodiin sekä kuolleiden päivään, jolloin perinteiseen tapaan muistetaan vainajia ja esi-isiä erilaisin värikkäin rituaalein ja asustein. Kuoleman ja kuolleiden erityisenä muistopäivänäkin ihmiset juhlivat elämää.
Meidän päivinämme on enää mahdotonta tietää Eisensteinin itsensä tarkoituksista tai suunnitelmista elokuvansa suhteen. Grigori Aleksandrovin käsissä Que Viva Mexicosta ainakin kuoriutui mitä kiehtovin katselmus Jukatanin niemimaan kansojen elämänmenosta, vaihtoehtoisiakin versioita lienee maailmalla kolmetoista tusinassa. Eisensteinin retki ei ehkä tuottanutkaan mestarille itselleen uutta merkkiteosta, mutta ainakin maailma sai tämän vaivannäön seurauksena yhden hyvän elokuvan vaikka sitten muiden viimeistelemänä. Eikä siinä kaikki, inspiroihan maailmankuulun neuvosto-ohjaajan vierailu Meksikossa kokonaista sukupolvea kokeilemaan voimiaan elokuvataiteen parissa. Seuraavat vuosikymmenet Meksikossa elettiinkin taiteenlajin kultaista aikakautta, kiitos mestari Eisensteinin.
