Olen suuri Walter Hillin fani. Herran ohjaamat Red Heat ja Southern Comfort kuuluvat suuriin suosikkeihini ja muutaman muunkin hänen elokuvansa parissa olen viihtynyt. Siksi Streets of fire –Liekehtivät kadut (1984) onkin paha pettymys. Noinkin coolin kansikuvan omaavan elokuvan pitäisi olla paljon tykimpi tapaus.
Elokuvan juoni ei paljoa yksinkertaisempi voi olla. Laulaja Ellen Aim (Diana Lane) kidnapataan moottoripyöräjengin toimesta ja häntä vapauttamaan saapuu jostain ah niin miehekäs Tom Cody (Michael ”Péllé” Paré).
Suurin syy elokuvan heikkouteen on pääosassa poikkeuksellisen karismaton pallinaama Michael Paré. Hieman ideaköyhän elokuvan olisi voinut pelastaa jollain nimekkäällä tai edes munakkaalla toimintastaran alulla, mutta Paré on todella mitäänsanomaton ja lahjaton näyttelijä. Vaatii todella paljon viinaa tai muita päihteitä, että palkkaa Parén elokuvaansa tähdittämään. Ulkonäkökään ei vakuuta. Ruma tukka ja vielä rumemmat viikset, sopisivat paremmin xxx-elokuvaan…enkä tarkoita sillä nyt mitään Vin Dieselin elokuvaa.
Elokuvan ns. koominen hahmo Nick Moranis on enemmän ärsyttävä, kuin naurattava. Parén ex-tyttöystävää näyttelee nuori Diana Lane, jonka on tarkoitus olla nätti, mutta pakko tunnustaa että Diana 30-40v on paljon hehkeämpi, kuin Diana 19v. Pahiksena virnistelee Willem Dafoe oikein kivoissa muovisissa kurahousuissa ja yläkroppa paljaana. Jossain vaiheessa Dafoe nähdään myös täysin nahkaan verhoutuneena ja hassussa tukassa. Willem onkin ehdottomasti elokuvan parasta antia.
Parén sidekick McCoy (Amy Madigan) yrittää olla kova bitch, mutta tätimallia olevalla permanentilla ja nahkalippiksellä varustettuna hän ei siinä onnistu. Myös Madiganin ja Parén väliset jutustelut saavat myötähäpeää aikaan, kun molemmat pyrkivät lausumaan vuorosanansa äärettömän coolisti ja yrittävät joka tavulla todistaa olevansa kovia ja vakavasti otettavia. Ihan hyvä ja erilainen idea kuitenkin antaa sidekickin rooli naiselle, mutta harmi vaan, että sen toteutus ei toiminut. Joku Pam Grier rooliin, niin elokuva olisi jo sillä muutoksella astetta parempi. Ihan sama miten Pam olisi roolin hoitanut.
Jokin ihme vimma Hillillä on vähän väliä käyttää pitkiä aikoja jonkun lauleskelijan laulamisen näyttämiseen. Oli se sitten playbackinä suutaan aukova Diana Lane, mustat miehet bussissa tai joku ihmeen nahkatakkiukko baarissa. Ei nyt sentään Bollywood-musikaalin tapaiseen menoon yllytä, jossa elokuva siis ”katkeaa” siksi aikaa, kun sata ihmistä hoilaa ja heiluttaa vartin lantioitaan, mutta nopeammin olisi voitu mennä itse asiaan, jonka kuuluisi siis olla toiminta. Harmi vaan, että sekään ei oikein vakuuta. Räjähdyksiä on ihan kivasti, kun Paré osuu joka luodilla moottoripyörien bensatankkeihin, mutta ei stuntmänien rymyämistä jaksa loputtomiin katsoa.
