Kaivosmiehen tytär on virkistävä poikkeus elämänkertaelokuvien joukossa. Se kertoo countrylaulaja Loretta Lynnin tarinan kaivosmiehen tyttärestä lapsivaimoksi ja lopulta koko kansan rakastamaksi tähdeksi. Poikkeuksellisen tästä tarinasta tekee se, että itse kohde oli vielä elossa oleva, varsin nuori (alle 50-vuotias), nainen.
Itse rakastan tätä leffaa mielettömästi, vaikka minulla ei ole mitään suhdetta Loretta Lynniin. En ole edes mikään suuri countrymusiikin kuuntelija, joten silläkään ei viehätystäni voi selittää. Mikä tästä sitten tekee niin rakastettavan? Luulen, että syynä on konstailematon ja rehellinen tyyli, jolla leffa on pantu kokoon.
Loretta (Spacek) syntyy Butcher Hollerin pieneen ja yksinkertaiseen kylään, jonka elinvoimaisuus perustuu hiilikaivoksiin. Lorettakin on kaivosmiehen tytär ja kaikkien todennäköisyyslaskelmien mukaan hänestä pitäisi jonain päivänä tulla kaivosmiehen vaimo, niin kuin kaikista Butcher Hollerin tyttäristä tapaa tulla. Tapahtuu kuitenkin jotain yllättävää. Blondattu Mooney (Jones) hurauttaa Jeeppinsä kanssa kaupunkiin. Hän viettelee Lorettan ja, kuin johdatuksesta, vie hänet vihille ja samalla särkee kohtalon peilin. Ei tullut Lorettasta kaivosmiehen vaimoa! Sen sijaan uusi elämä tarjoaa Lorettalle paljon likaisia vaippoja, sillä ennen 20-vuotis synttäreitään hän on synnyttänyt maailmaan jo neljä lasta. Lorettan ura näyttää siis kallistuvan kotiäitiyden puoleen. Mooney huomaa kuitenkin vaimonsa poikkeuksellisen kauniin äänen ja on bisnesmiehenä sitä mieltä, että sitä tulisi käyttää hyväksi elannon hankkimisessa. Mooney alkaakin vaimonsa manageriksi ja alkaa uskomaton matka kohti! Amerikkalaista unelmaa ja supertähteyttä.
Mitä tästä opimme? No emme kai muuta kuin sen, että kannattaa tehdä lapset jo teinivuosina, niin jää aikaa toteuttaa myös muita unelmia.
Elämänkertaleffoja tehdään yleensä siksi, että halutaan nostaa joku ihminen jalustalle. Ne on rakennettu pala palalta tunnelmaa nostattaen. Kaikki huipennetaan hekumalliseen loppuun, jossa kuvattava kohde kokee täyttymyksensä. Samalla katsojien silmät alkavat vuotaa kuin huonosti rakennettu pato. Kaivosmiehen tytär ei lankea näihin ansoihin. Se ei selittele, rääsyromantisoi tahi ylihehkuta. Se ei myöskään ole tavanomainen tribuutti edesmenneelle taiteilijalle, koska niin kuin arvosteluni alussa mainitsin, Loretta elää porskutti parhaita vuosiaan elokuvan ilmestyessä vuonna 1980.
Sissy Spacekin suoritusta ei voi liikaa ylistää. Ajatelkaa, että hän oli elokuvaa tehdessään yli 30-vuotias. Silti hän esittää Lorettaa 12-vuotiaasta aina 40-ikävuoteen saakka ilman uskottavuusongelmia. Sissy myös laulaa kohtauksensa itse. Jälki on upeaa. Syntyy harhaanjohtava tunne, että Spacek ei olekaan Spacek, vaan ihka aito ja ilmielävä Loretta Lynn. Pääosa Oscar löysi kerrankin oikean kohteensa.
Ja muista näyttelijöistä. Tommy Lee Jones nähdään harvinaisessa, mutta ihastuttavassa, babyface-lookissa. Mielestäni Tommy on hyvä valinta Lorettan aviomieheksi. Hänen uransa ei, ihme kyllä, lähtenyt vielä tästäkään nousuun, vaan Tommy-paha joutui odottelemaan vielä noin kymmenisen vuotta todellista läpimurtoaan. Levon Helm esittää Lorettan isää. Helmin suoritus lämmittää paatuneimmankin roiston sydäntä. Hän rakastaa Lorettaa niin kuin vain isä voi pikkutyttöään rakastaa. Rooli on uskottava, vaikka Helmin ja Spacekin ikäero onkin vaivaiset yhdeksän vuotta! Levon Helm on muuten legendaarisen The Band -yhtyeen jäsen ja leffassa kuullaankin äijältä loistava laulunluikautus.
Loretta Lynnin ystäviin kuului myös traagisen lopun saanut countrytähti Patsy Cline. Patsylla on osansa myös tässä elokuvassa. Häntä esittää, hämmästyttävän autenttisesti, Beverly D’Angelo. D’Angelon suoritus on saanut rutkasti kehuja ja se motivoi Hollywood-tuottajia tekemään Patsysta oman elokuvan. Yleisön pettymykseksi siinä Patsya esitti Jessica Lange, jonka suoritus ei tyydyttänyt niitä, jotka olivat nähneet D’Angelon tulkinnan Kaivosmiehen tyttäressä.
Brittiohjaaja Michael Aptedilta tämä on loistava työnäyte jenkkimarkkinoille. Kyse on hänen ensimmäisestä amerikkalaiselokuvastaan. Aiheekseen hän valitsi ennakkoluulottomasti yhden amerikkalaisuuden ikoneista eli countrymusiikin. Britti ei säikähdä aihetta, vaan kuvaa tarinan rehevän maalaismaisena ja mukaan on tiputeltu kivasti niin sanottuja aitoja junttielementtejä, joita tämänkaltainen elokuva kieltämättä kaipaakin. Countrymusiikin perinteitä raapaistaan myös mukavasti. Katsojille esitellään, mitä countryväelle merkitsee, kun esiinnytään Grand Ole Opryssa. Lavalla nähdään jopa yksi countrymusiikin isistä, Ernest Tubb, joka muuten ehti ensimmäisenä duetoimaan Loretta Lynnin kanssa.
nimimerkki: mauge
