Jan de Bont on se häiskä, joka reilut kymmenen vuotta sitten ohjasi ”kulttimainettaan” heikomman Speed – kuoleman kyydissä – rainan. Iloa kesti sen kuuluisan hetken verran, seuraaja ja kassojenkilisyttäjä Twister keräsi jo ison kasan ureaa niskaansa ja jatko ei sekään päätä huimaa. 1999 valmistunut Paholaistalo on yksi näistä heikoista tekeleistä.
Jos jokin tilanne määritelläään epäilyttäväksi, niin ainakin tilanne, jossa kummituskartanon maineessa olevaan linnaan kerätään sekalainen joukko unettomia ihmisiä. Paikka on keskellä ei mitään, ja Paholaistalon sisustaja on selvästi suosinut näkemyksessään kiirastulia, demoneita ja helvetin portteja. Siinäpä insomnian vaivaamat sitten miettivät onko koko show vain yksi silmänkääntötemppu vai onko talon kalmainen kylmä ilma suoraan manalasta.
Linnan uneton joukko on kyllä hahmoiltaan varsin otollinen kauhuleffalle: löytyy niin kenkiään murehtiva tumma kaunotar Theo (Zeta-Jones), mystiikkaan rakastunut nörtti Nell (Taylor) kuin epäluotettava pelkuri Luke (Wilson). Ja takapiruna häärii psykologi, jolla on ehkä sormensa pelissä tämän kauhistelusopan suhteen.
Meno on onttoa, eikä tämä uusioversio pysy Robert Wisen 1963 ohjaaman originaaliversion tahdissa. Myyttejä piisaa, ovet narisevat ja taustalla rullaa kolkko ja tasapaksu soundtrack. Pitemmän päälle äänimaailna onnistuu jopa käymään rasittavaksi. Samoin käy alussa mukavalle näyttelijoukkiollekin.
Paholaistalo on tyyppiesimerkki leffasta, jonka jokaisesta tuhkakasasta löytyy viattoman uhrin luuranko, ja jonka jokaisen hahmon on välillä kiljuttava kovaa. Eikä de Bont ole edes kai tarkoittanut tehdä tätä parodiamielessä, vaikka sitä toivoa sopisi. Efektejä hän ei sentään ole unohtanut. Niiden avulla on kiva pistää homma lopussa överiksi.
