Ebbing näyttää kuvissa paikalta, jonka vehreitä kumpuja ja kulahtaneita teitä joku oman elämänsä Corto Maltese kulkisi vain sattumalta. Se on sisäänpäin kääntynyt pikkukaupunki jossain päin Missouria leffan väitteen mukaan. Siellä tapaamme kulahtaneen näköisen muijan, Mildredin, joka saa ajatuksen ajaessaan kolmen maailman unohdetuimman näköisen mainostaulun ohitse.
Mildredillä ns. syttyy lamppu pään ylle. Hän raapii kokoon kaikki taalat, mitä eksänsä unohtamista aarteista saa, ja vuokraa mainostaulut. Mildred ei tee sitä vaalimainontaa, kaupustelua, eikä merkkipäivää varten, vaan puhtaasta kyllästymisestä kaupungin sheriffin toimintaan: On kulunut kuukausia, kun Mildredin tytär löytyi raiskattuna ja hengettömänä, mutta syyllinen ei ole vieläkään tiedossa ja pallo jalassa.
Frances McDormandilla on Mildredinä samaa hiljaista päättäväisyyttä olemuksessaan kuin Corto Maltesella, ja voisi sanoa, että myös munaa, vaikka Mildred on lopulta vain syrjäisen kaupungin lahjamyymälän myyjä.
Vuokratut mainostaulut saavat Ebbingin sekaisin kuin curry eksoottisiin eväisiin tottumattoman matkailijan mahan. Sheriffin alaisiin kuuluva Dixon melkein runttaa virka-autonsa. Sheriffi Willoughby saa yhden murheen lisää. Puoli kaupunkia hämmästelee Mildredille, että: ”Kui varte sie ny tollee?” Toinen puoli asettuu sheriffin puolelle, ollen sitä mieltä, että rouva tekee sheriffille kiusaa ilman hyvää syytä. Vaikka tytär kuoli, Mildredillä on vielä poika – tai jotain.
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri voisi olla totta. Sellaisia sisäänpäin kääntyneitä pikkukaupunkeja löytyy Suomestakin, vaikka sheriffejä ei meillä olekaan. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Martin McDonaghin koostama tarina pohjaa löyhästi erääseen tosielämän tapaukseen, jossa sureva vanhempi yritti selvittää oman tyttärensä kohtaloa. Ebbingissä se ei ollut, koska Ebbingiä ei oikeasti ole. Kuvitteellinen kaupunki on kuitenkin turvallinen välitila penkoa raastavaa tilannetta auki niin sivullisen katsojan, aiheesta kiinnostuneen elokuvantekijän kuin aidon uhrinkin kannalta.
Woody Harrelson muikistelee menemään sheriffi Willoughbynä melkein yhtä timanttisella otteella kuin True Detectivessä. Willoughby on ihan erilainen mies kuin True Detectiven etsivä Hart, kaiken nähnyt johtaja, joka tiedostaa resurssiensa olemattomuuden ja asemansa takapajulan kukkona erinomaisen hyvin.
Napakassa sivujuonteessa sheriffistä tulee lisäksi ikään kuin tarinan kaiken tietävä kertoja, vaikka tarina on muuten Mildredin. Dramaturgian kannalta näkökulman vaihtaminen virkistää.
Tarinan kolmas toimija on virkaintoaan rasistisesti purkava Dixon. Tätä kolmesti laukeavaa mulkkua näyttelee Sam Rockwell, jonka käsissä kyseinen mustan koominen persläpi räjähtelee ja suoltaa sitä itseään ihan niin typerryttävän säälimättömästi kuin pitääkin. Dixon on poliisina saastaa, mutta Rockwell jos kuka hanskaa sen, miten saastasta voi kasvattaa jotain rujonkaunista.
Leffan kaikissa kolmessa isommassa roolissa nähdään syystä näyttelijöitä, joilla on komediataustaa. Ei näin raadollista tarinaa voi kertoa ilman huumorintajua. Sivuroolien kohdalla on niin kerronnallisesti kuin muutenkin nähtävissä ylilyöntejä. Esim. Peter Dinklagen biljardi-James on kyllä hauska lisä tarinaan mutta samalla yhtä ylimääräinen ja alikirjoitettu hahmo kuin Jerry Winsettin näyttelemä ”lihava hammaslääkäri”. Jopa Mildredin eksän nyksä (Samara Weaving) on lopulta hahmona näitä kokonaisempi, vaikkei koko naista olisi välttämättä edes tarvinnut näyttää elokuvassa. Mildredin ja tämän tyttären tapauksen tutkintaan hänen läsnäolonsa ei vaikuta oikein mitenkään.
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri palkittiin vuoden 2018 parhaana brittiläisenä elokuvana. Vuoden parhaan elokuvan Oscar siltä jäi saamatta, mutta ainakin McDormand ja Rockwell pokkasivat Oscarit rooleistaan Mildredinä ja Dixonina. Se oli täysin ansaittua.
