Osaan nähdä sen tilanteen missä idea Marmaduke-elokuvalle on keksitty. Joku hassunhauska koiraihminen on viettänyt aikaa koirapuistossa ja heittänyt ilmoille:
“Täällähän on kun high schoolissa; nätit koirat diivailee keskenään, rotukoirat sortavat boheemeja sekarotuisia rakkeja, osa pelleilee ja loput sikailee. Haha, hassua.”
“Hei joo, tehääks siitä leffa?”
“Joo tehdään! Laitetaan päähahmoksi sarjakuvastripistä tuttu Marmaduke-koira, niin on valmista katsojakuntaakin heti!”
Ja näin tehtiin, valitettavasti. Tarinamme sankari Marmaduke on tanskandoggi, joka muuttaa omistajaperheensä kanssa Kansasin perukoilta über-cooliin Kaliforniaan, missä koirillekin on tärkeää kenen kanssa näyttäytyy bileissä. OC:ssä elämä on tietysti kuin OC:ssä, isketään misuja, uhitellaan koviksille ja pistetään tassuilla koreasti. Loppu on täynnä siirappisen korneja happyhappyjoyjoy-opetuksia; erilaisuus on rikkautta, perhe on paras ja hoteimmat misut ovat myös sisäisesti hotteja. Blaaaaah.
En ymmärrä kenelle tällaisia elokuvia tehdään. Siis ihan oikeasti, yritin miettiä mutta en keksi ketään. Yleensä kaikkien pahimpien Gigli-elokuvienkin taustalta löytyy vähintään motivaatio saada rahaa, mitä J.Lon pakaroiden oletetaan tuottavan, mutta Marmadukessa ei ole edes niitä. Kiusaannuttavan muka-hauska, piereskelevä ja cgi-turvalla varustettu koira sen sijaan on. Käsi ylös, kuinka montaa yli 8-vuotiasta kiinnostaa? Mutta ei tämä voi lapsillekaan olla, miten muuten olisi selitettävissä esimerkiksi viittaus Melkein julkkis -elokuvaan? Kuka 8-vuotias sen tajuaa? Siinä missä esimerkiksi Beethoven aikoinaan onnistui olemaan sympaattinen perhe-elokuva, Marmaduke yhdistää perheitä ajamalla jokaisen perheenjäsenen raivon partaalle ärsytyksellään. Vaikka Beethoven olikin elokuvansa päähahmo ja perheensä jäsen, se oli ennen kaikkea koira. Marmaduke ei ole, se on kameralle typeriä pälpättävä, hampaita pesevä pelimies, joka pitää villejä kotibileitä ja voittaa surffauskilpailuja. KOIRA joka voittaa SURFFAUSKILPAILUN. ’Nough said.
Marmadukea on vaikea lähteä analyyttisesti arvostelemaan pala palalta. Kakkaa se koirankakkakin on vaikka miten kääntelisi. Näytteleminen on kiusaannuttavan hirveää, mutta eipä se kai voi muutakaan olla jos vastanäyttelijöinä ovat puhuvat koirat ja yksi latinoaksenttia vääntävä kissa. Suomidubbauksen kanssa tuntuu kuin katsoisi ylipitkää huuhteluainemainosta, mutta ehkä hyvä niin. Ei tarvi järkyttyä esimerkiksi oikeana näyttelijänä pitämäni William H. Macyn suorituksesta, ei suomea puhuva Macyn näköinen nukkehahmo häneltä tunnukaan.
Marmaduke halventaa sekä ihmisiä että koiria. Edes pieniaivoiset strutsit eivät nauttisi tästä pönttöilystä. Elokuvaa katsoessa paikoittain hävettää. En oikein tiedä mikä, myötähäpeänkö tekijöiden puolesta teoksen olemassaoloa, vai tunnenko häpeää siitä että kuulun rotuun joka tämän kuran on suoltanut. Lopputekstien koittaessa tekisi mieli pyytää anteeksi tanskandoggilta joka Marmaduken rooliin on castattu. Olen pahoillani että tällaista kaksijalkaisten kehittelmää roskaa myydään rodullasi. Tiedän, että jos oikeasti osaisit puhua, haistattaisit pitkät kakat koko Hollywoodille etkä alentuisi Marmaduken rooliin.
