Rautakansleri Jeffrey Katzenberg iski rautaisen hanskansa jalopuisen pöydän kulmaan ja totesi: ”Olkoon seuraava elokuvamme western”. Ja niin DreamWorks meni ja teki länkkärin Tolstoin ja Bressonin hengessä. Tarinan alussa villiintyneiden mustangien joukkoon syntyy pieni ori. Vuosien kuluessa nuoresta orista kasvaa laumansa johtaja. Länteen levittäytyvän armeijan miehet kaappaavat orin mukaansa ja pyrkivät kouluttamaan tästä kuuliaista työhevosta. Ainoastaan alkuperäisväestöön kuuluva Pieni Puro kykenee tyynnyttämään orin sisällä kytevän raivon. Tarinan orista ei kuitenkaan koskaan tule pätevää työjuhtaa.
Spiritin keskeisenä teemana on spontaanin luonnon väkivaltainen pyyhkiytyminen modernin rationalisoinnin tieltä. Elokuvan maailmassa eletään suurten intiaanisotien aikaa, jolloin alkukantaisten ihmisten ja eläinten kohtalona oli joko alistua tai joutua eristetyiksi ja tuhotuiksi voimakkaampansa tieltä. Tietty romantiikka turmeltumatonta luontoa sekä jalojen villien puhdasta elämäntapaa kohtaan antavatkin Spiritille leimansa. Armeijan miehet eivät välttämättä edusta absoluuttista pahuutta, mutta näiden näkökulmillakaan ei tarinan kannalta ole juuri merkitystä.
Katzenbergin hevostarina korostaa laskelmoidun tarkasti DreamWorksin parhaita ominaisuuksia kilpailijoihinsa nähden. Jälleen kerran DreamWorksin tekijät ovat uskaltautuneet irrottautua Disney-muotista ja jättäneet prinsessat, puhuvat huonekalut ja musikaalinumerot muiden murheiksi ja keskittyneet aikuisempaan tarinankerrontaan, suurelta osin ilman dialogia pelkän animaation ja toiminnan voimin. Panostus hevosten anatomian sekä käyttäytymisen tuntemukseen näkyy ja kuuluu Spiritissä positiivisella tavalla – jopa elokuvassa kuultavat äänet ovat aitoja ja pyritty editoimaan mahdollisimman realistisesti.
Muutama käsittämätön kömmähdys Spiritiin kuitenkin mahtuu: Vaikka tarina onkin enimmäkseen kerrottu ilman dialogia, päätti joku viisas silti asettaa Matt Damonin parissa kohtaa lukemaan orin sisäistä monologia. Vielä hämmentävämpi ratkaisu oli Bryan Adamsin pestaaminen dialogittoman historiallisen länkkärin ”trubaduuriksi”. Ähisevän Adamsin modernin pop rockin soidessa Spiritin tunnelma ja illuusio haihtuvat taivaan tuuliin pahimmillaan ajatustakin nopeammin. Eikö Hans Zimmerin musiikki olisi riittänyt? Nimitähden joikaaminen kaiketi edistää tuotteen markkinointia, muttei kaikkien elokuvien silti tarvitse sisältää katselua häiritseviä listahittejä tai musikaalinumeroita.
Bryan Adams on laulajana ja lauluntekijänä vertaansa vailla, diggaan miehen Spiritiin säveltämästä musiikista ja jopa parista musiikkivideomaisesta kohtauksesta – konteksti vain on väärä. Ilman Adamsia ja turhaa kertojaääntä olisin mieluusti antanut Spiritille ainakin puolikkaan tähden lisää. Toinen puolikas lähtee etenkin kliimaksin vanhentuneista digitaalisista efekteistä. Muistan nähneeni Spiritin lähes tuoreeltaan, ja kauniin käsinpiirretyn animaation seasta tökerösti törröttävä tietokoneveturi oli kammottavaa katseltavaa jo tuolloin.
Pahus vieköön DreamWorks ja Kissavuori! Olitte niin lähellä kolmatta napakymppiä.
