Ottaen huomioon, että Cameron Crowe on luonut simppeleistä palikoista niinkin freshejä leffoja kuin Melkein julkkis tai Abre Los Ojosin jenkkiversio (Vanilla Sky), on miehen uusin teos suuri pettymys. Lähinnä nuorisogaaloissa mainetta niittäneiden Orlando Bloomin ja Kirsten Dunstin harteille on kasattu muka erilaisen romanttisen komedian liian suuri paino.
Elizabethtown on genrelle uskollisesti kasvutarina ja opetus elämän suurista asioista. Dunst hymyilee kuulua persoonallisen vinoa hymyään ja Orlando haahuilee kenkäalan entisenä suurnimenä, nykyisenä floppina. Ja kuten sanottua, oppikenttänä on Rakkaus haavoineen ja herkkine hetkineen.
Ärsyttävintä leffassa on se, että kaikki, minkä Crowe on tarkoittanut aidon road movien hurmaksi, näyttää lopputuloksessa vain maksetulta kiertoajelulta ympäri jenkkilän. Tiedättehän, bussilastillinen märehtiviä turisteja, hien pistävä haju, jonkun juustoleipä lattialla, parkuva penska ja kiertueen stara, maailman tylsä-äänisin opas, kertomassa siitä, kuinka sata vuotta sitten herra Äks kävi juuri tässä barokkivessassa jöötillä kärsittyään sitä ennen ummetuksesta.
Juuri niin kiinnostavaksi Elizabethtown yltyy. Ainoastaan Crowen edelleen toimiva musamaku toimii paikoin pelastajana. Liekehtivä rokkikohtaus ja Tom Pettyn Learning to fly erottuvatkin junnaavasta leffasta edukseen.
On hienoa, että Cameron Crowella on kauniita visioita ja uskallusta yrittää tehdä rosoinen, säihkyvä romanttinen komedia, jonka lopussa katsoja oikeasti eläisi pääosaparin puolesta, eikä vain hymähtäisi pakollisiksi liikutuspaikoiksi tarkoitetuissa kohtauksissa. Lopputulos on ikävästi kaikilta osin keskitasoa, allekin. Hyminäksi ja hymähdyksiksi menee.
