1970-luvulla ensiesityksensä saanut Kahden kerroksen väkeä on eittämättä yksi TV-historian tunnetuimpia sukusaagoja Dynastian ja Dallasin ohella. Lisäksi sitä voidaan pitää brittiläisten pukudraamojen äidin poikana, jatkaen alkuperäisen Forsytein tarun viitoittamaa tietä historiallisten epookkien maailmassa.
Kahden kerroksen väkeä seuraa lontoolaisen hienostotalon elämää 1900-luvun alusta toista maailmansotaa edeltäviin vuosiin asti. Sarjan aikana seurataan sulavasti niin yläkerran herrasväen kuin alakerran palvelijoiden elämänvaiheita ja heidän kohtaloitaan. Yläkertaa asuttaa vahvasti saarivaltion politiikkaan vaikuttava Bellamyn perhe, johdossaan vahvatahtoinen Lady Marjorie sekä miehensä Richard. Alakerrassa lankoja käsissään pitelevät skottilainen hovimestari Hudson sekä ankara keittäjä rouva Bridges. Bellamyt palvelijoineen elävät vahvasti mukana historian kulussa ja näin ollen heidän elämäänsä riepottelee mm. Titanicin haaksirikko, ensimmäinen maailmansota sekä Wall Streetin pörssiromahdus. Suuremman mittakaavan katastrofien lisäksi talossa nähdään paljon rikkautta, rakkautta, riitoja sekä iloa ja surua.
Viiden tuotantokauden aikana henkilöt vaihtuvat melko tiuhaan tahtiin ja ainoat koko sarjan mukana olleet henkilöt ovat Richard Bellamy, hovimestari Hudson, rouva Bridges sekä sisäkkö-Rose, jota voidaan pitää eräänlaisena päähenkilönä sarjassa. Richardin, Hudsonin ja rouva Bridgesin näyttelijät David Langton, Gordon Jackson sekä Angela Baddeley vastaavat ehdottomasti myös sarjan parhaista roolisuorituksista, kun taas Rosea esittävä Jean Marsh on aivan liian tasapaksu ja sortuu usein ylinäyttelyyn.
Pääroolien esittäjien lisäksi sarjassa on viljalti tasoikkaita sivurooleja, kunniamaininta sir Geoffrey Dillonia esittävälle Raymond Huntleylle sekä Joan Benhamin lady Prudence Fairfaxille. Puvustus on kiitettävää ja huomaa, että brittiläisissä pukudraamoissa on jo alusta alkaen panostettu nimen omaan pukuihin! Valitettavasti näissä vanhoissa sarjoissa musiikki ei pääse arvoiselleen paikalle ja Alexander Farisin upeita sävellyksiä kuullaan vain ja ainoastaan alku- ja lopputeksteissä.
