Koko maailman muisti esittelee kattavasti ja ansioikkaasti mielenkiintoista Ranskan kansalliskirjastoa Pariisissa. Kirjasto osoittautuu käsittämättömän suureksi kokonaisuudeksi; omat osastot on kaikille kirjoille, käsikirjoituksille, painotuotteille, kartoille, dokumenteille, aikakauslehdille ynnä muille, ja jopa mitaleille.
Kuten yleensä, Resnais käsittelee myös ihmisen muistin luonnetta itse elokuvan rivien välissä; ja tottahan vain, kirjastohan on kuin valtaisa museo ja muistikeskus, sen sisältämää tietomäärää ei voi ymmärtää. Resnais tutkailee onnistuneesti ihmistä lajina ikään kuin korkeammalta, asettuen tutkijaksi välttäen kuitenkin samalla tämän tehokeinon tyypillisimmät sudenkuopat. Hänen havaintonsa ovat hyviä ja hänen ajatuksiaan on ilo kuunnella. Kyseessä on selvästi nero. Vain hieman yli 20 minuutin kestollaan Toute la mémoire du monde on melko täydellinen ajatuksia herättävä tietopaketti ollen samalla kaunista ja etenkin mielenkiintoista katseltavaa. Verrattain lyhyeen aikaan on mahdutettu valtava määrä tietoa.
Resnaisilla on myös tapana reifioida kokonaisia rakennuksia etabloituneiksi muistin kuvastajiksi, konkretisoiden näin asiaa suuremmasta mittakaavasta. Kuten loistavassa L’annee Derniere a Marienbadissa pitkät käytävät huoneineen ja poimuisine seinäkoristeineen toivat mieleen ihmisaivot, muistuttaa Toute la mémoire du monden kirjasto enemmänkin tietokonetta. Kuten elokuvan alussa todetaan: ”Because he has short memory, man accumulates countless aide-mémoires”, eli ihmisen lyhyen muistin takia hänelle kertyy lukemattomia muistin yhteenvetoja, sanalistauksia, kirjoja. Tätä tietomäärää ihminen rakentaa vartioimaan linnan, kirjaston. Kirjastossa tämä lukematon tietomäärä kategorisoidaan, ja päivitetään ja järjestellään uudelleen ja uudelleen jatkuvana, päättymättömänä prosessina. Kuten tietokoneessa, tieto pysyy tallessa ja samana, muuttumattomana (vrt. Marienbadin kartanon ihmisaivovertaukseen sekä aivojen muistin pettävyyteen; aivot eivät muista aina oikein, vaan niin miten ihminen tiedostamattaan haluaa muistaa.) Kuitenkin kirjastoakin täytyy huoltaa ja kunnossapitää, kuten tietokonetta. Myös kirjaston laaja verkosto esim. tiedonvälityksen suhteen muistuttaa tietyllä tapaa virtapiiriä.
Resnais käsittelee myös valtaisan informaatiomäärän tuomia ongelmia ja kysymyksiä. Mitä tällä kaikella tiedolla tehdään? Miksi ihmisen tulisi hamstrata ohuimmatkin tuntemattomien henkilöiden kirjoitelmat, pienimmätkin tiedomuruset ja vanhimmatkin kirjoituskivet, joita kukaan ei osaa edes tulkata? Onko näitä madonsyömiä opuksia järkeä paikkailla uudestaan ja uudestaan? Eikö kirjojen määrää voisi karsia sen sijaan että niille rakennettaisiin jatkuvasti lisää tiloja? Entä onko jokin tieto tärkeämpää kuin toinen? Näihin kysymyksiin hän ei anna ainakaan suoraa vastausta, ja tärkeät kysymykset jäävätkin katsojan itsensä pohdittavaksi.
Esteettisesti elokuva on erittäin miellyttävä. Kameratyöskentely on, kuten Resnaisin elokuvissa aina, loistavaa. Hitaat ja pitkät, suoraviivaiset kamera-ajot ahmivat kirjaston hyllyjä ja rakennuksen kaunista arkkitehtuuria. Panorointia ei juuri käytetä, eikä siitä ahtaiden hyllyjen ja käytävien lomassa olisi hyötyäkään. Kuvaus on monipuolista ja kirjaston kompleksisuutta onkin mukavaa ja helppoa katsella Ghislain Cloquetin oivaltavan työn kautta. Maurice Jarren musiikki on, kuten Resnaisin elokuvissa yleensä, minimalistista, japanilaisen kuuloista jousipimputusta, joka sopii yllättävänkin onnistuneesti elokuvaan.
Alain Resnais on ehdottomasti yksi niistä harvoista ohjaajista, joilla on selkeä oma visio ja kyltymätön ambitio toteuttaa sitä. Hänen elokuvansa ovat täysin omanlaisiaan ja aina äärimmäisen mielenkiintoisia käsitellessään ihmisen muistia mitä monipuolisimmin keinoin muutenkin upeiden elokuvien “varjolla”.
