Jokaisen, joka kuuntelee pätkääkään 60- ja 70-lukujen klassista rockia, tulisi tietää, mikä on The Doors. The Doors on Los Angelesista kotoisin oleva bändi, joka yhdisteli aikoinaan nerokkaasti psykedeliaa napakkaan blues-rockiin sekä Jim Morrisonin, 60-luvun aikakauden kenties mytologisimman hahmon, runollisiin sanoituksiin. The Doors saavutti suuren menestyksen, vaikutti moniin jälkeen tulleisiin rockyhtyeisiin ja sitä on kuunneltu tätäkin arvostelua kirjoittaessa.
Elokuva alkaa ”An American Prayer”-albumin nauhoitussessioista, jonka jälkeen siirrytään Jimin (Val Kilmer) lapsuuteen, jossa hän näkee intiaanin kuolevan maantielle. Kuolevista intiaaneista siirrytään opiskeluaikoihin, jossa hän opiskelee Los Angelesissa, Kalifornian yliopistossa, tapaa elämänkumppaninsa Pamela Coursonin (Meg Ryan) ja perustaa The Doorsin kosketinsoittaja Ray Manzarekin (Kyle MacLachlan), kitaristi Robby Kriegerin (Frank Whaley) ja rumpali John Densmoren (Kevin Dillon) kanssa. Yhtye nousee suosioon ja Morrisonista tulee elämää suurempi; se tosin tuo rocktähteyden varjopuolet esiin…
Kun katsoo elokuvaa, ei voi mitenkään olla huomaamatta, kuinka paljon ohjaaja Oliver Stone on keskittynyt kuvaamaan Jimin aineidenkäyttöä ja sekoilua. Morrison toki oli eläessään ennaltaarvaamaton lavapersoona ja käytti runsaasti viinaa sekä päihteitä, mutta eihän Jim toki koko ajan kännissä ollut. Muuten elokuva toimii lähes moitteettomasti. Val Kilmer esittää Morrisonia hyvin, ja on vaikea kuvitella ketään muuta näyttelemässä Jimiä. Tarvitseeko edes mainita, että musiikki toimii. Taattua Doorsia; psykedeelistä blues rockia, joka ei jätä ketään kylmäksi. Soundtrackissa on ehkä hieman hämmentävästi kaksi The Velvet Undergroundin raitaa, mutta ne sopivat tilanteisiin, jossa ne ovat, yllättävän hyvin.
Kaiken kaikkiaan The Doors on hienosti tehty elämänkertakuvaus, jota voi suositella jokaiselle The Doors-fanille ja kaikille, jotka pitävät klassisesta rockista. Elokuvan ainoana varjopuolena on ehkäpä se, että se antaa liian yksipuolisen kuvan Morrisonista, mutta muuten elokuva käy lähes kuin dokumentista.
