Yleensä katson vain sellaisia elokuvia, missä tarvitaan aivoja ja ne vielä joutuvat koetukselle. Australialaisen kirjailija Julia Leigh’n esikoisohjaus on yksi pitkään aikaan eniten ajatuksia herättävimpiä elokuvia. Taide ei ole aina kaunista ja viihdyttävää, niin kuin ei todellisuuskaan, eivätkä edes unet tai fantasiat.
Nuori Lucy (Emily Browning) aloittaa koekaniinin työnsä aluksi testailemalla lääkkeitä, josta siirtyy eräänlaiseksi vanhojen miesten seksileluksi – tosin työnantajansa toteamalla erotuksella: “Sinun vaginasi on temppeli. Kukaan ei työnny sinne.” Lucy huumataan ja miehet saavat toteuttaa fantasiansa nuoren tytön vitivalkoisen ruumiin kanssa.
Ensinnäkin, on hienoa nähdä, että maailmasta löytyy rahoittajia tällaiselle elokuvalle. Esikoisohjaajan kaikin puolin kylmä ja etäännyttävä, lähes perverssiksi kääntyvä käsikirjoitus on varmaan käännyttänyt monta studiopomoa.
Vaikka elokuva on vain puolitoistatuntinen, on se raskas katsoa, ei vähiten aiheensa puolesta, vaan myös sen monta minuuttia kestävien kohtausten puolesta, joissa kamera liikkuu tuskin yhtään. Tällaisissa elokuvissa liikutaan aina kuolettavan tylsyyden rajamailla, mutta Leigh’n piinaavan pitkät kohtaukset tarjoavat vain hetkellisen hengähdys- ja ajattelutauon, jonka vuoksi elokuva onkin niin ajatuksia ja tunteita herättävä. Myös rohkea päätös olla käyttämättä musiikkia tehokeinona luo erittäin painostavan tunnelman.
Sleeping Beauty muistuttaa hyvinkin paljon Stanley Kubrickin mestariteosta Eyes Wide Shutia muutenkin kuin sen juhlakohtauksen osalta, sillä myös Sleeping Beautyä katsoessa herää monia tulkintoja, joiden mukaan tietyt kohtaukset ovat vain unta tai fantasiaa. Uni on niin tärkeä elementti elokuvassa, että tätä tulee väkisinkin pohtineeksi.
Monet ovat väittäneet elokuvaa sairaan perverssiksi ja itsetarkoituksellisen shokeeraavaksi, mutta itse en ajattelisi asiaa näin, vaikka paljon Browningin paljasta pintaa nähdäänkin. Kuten Steven Soderberghin elokuvassa Seksiä, valheita ja videonauhaa, seksiä itsessään ei ikinä näytetä, vaikka koko elokuva kertookin siitä. Näin Leigh onnistuu välttämään myös elokuvansa leimautumisen halpispornoiluksi. Se on rankka kokemus, eikä sovellu monelle kertakäyttöviihdettä etsivälle, mutta se on myös älyllisesti erittäin palkitseva ja vaikuttava kokonaisuus, joka kestää helposti monta katsomiskertaa.
Yleensä en anna näyttelijöille erityistä tunnustusta, mutta nyt se on pakko antaa. Lapsenkasvoinen 23-vuotias Emily Browning tulkitsee niin hyytävän kylmästi Lucya, että harvoin näkee tällaista näyttelijän omistautumista roolilleen. Vaikka en haluaisi vähätellä kenenkään roolityötä, minusta on suuri vääryys, että Kirsten Dunst voitti Cannes’n parhaan naisnäyttelijän palkinnon Browningin edestä. Muutenkin olisin suonut jonkin festivaalin pääpalkinnoista tälle elokuvalle.
Sleeping Beauty on taidokkaasti toteutettu, omaan visioonsa uskova ja kaikin puolin vaikuttavan hyytävä elokuva, ja nousee helposti kaikkien aikojen parhaiden esikoisohjausten listalle. Se on huikea lupaus sekä 41-vuotiaan ohjaajan että pääosanäyttelijänsä kyvyistä ja antaa odottaa näiden tulevilta urilta paljon. Leigh’n kirjallinenkin tuotanto, joka rajoittuu vain kahteen romaaniin, alkoi kummasti kiinnostamaan.
