Marraskuu 1932. Joukko aatelisia, miljonäärejä sekä muita kuuluisuuksia palvelijoineen saapuvat viettämään metsästysviikonloppua Gosford Parkin hulppeaan kartanoon. Ylhäisö majoittuu yläkerran ylellisiin huoneistoihin ja palvelusväki taas alakerran vaatimattomampaan kortteeriin. Viikonlopun ohjelmaan kuuluu metsästystä, musisointia ja päivällistämistä sekä palvelijoiden osalta työn raskaan raatamista, mutta ulkokullatun kulissin takana juorutaan ja juonitellaan niin liikeasioista kuin rakkaudestakin. Kaikki tämä kuitenkin keskeytyy, kun illan isäntä löydetään murhattuna kirjastosta. Melkein kaikilla näyttää olevan syy tappaa isäntä ja kun Englannin poliisivoimien ”parhaimmisto” saapuu paikalle, menneisyyden haavat ja mätäpaiseet revitään auki.
Ja elokuva perustuu Agatha Christien alkuperäisteokseen? Ei nyt sentään, vaikka perusjuoni ja loppuratkaisu ovatkin Christien tyylisiä. Muuten Gosford Park on täysin altmanilainen filmi ja epäilemättä hänen värikkään uransa kruunu. On se vaan niin ihmeellistä miten joku onnistuu tekemään näin täydellisen spektaakkelin! Tavoilleen uskollisena Altman on miehittänyt niin pää- kuin sivuroolitkin nykypäivän arvostetuimmilla kasvoilla ja jo sen puolesta, että näyttelijäkaartiin kuuluvat Maggie Smith, Helen Mirren ja Stpehen Fry voi sanoa, että filmi on upea. Brittitähtien paraatimarssin lisäksi Gosford Park sisältää erinomaisen hauskaa ja nokkelaa dialogia (kiitos Oscar-voittaja Julian Fellowesin) sekä Altmanin erikoisuutena niin sanotun ”deep focus” -kuvauksen.
Niille, jotka väittävät ettei elokuvassa tapahdu mitään, voi sanoa, että elokuvassa tapahtuu jopa liikaakin, ja se on epäilemättä valittajien aivoille liikaa. Gosford Park on yksi maailman hienoimmista elokuvista; tapahtumarikas taideteos, jonka jokaisesta henkilöstä saisi vaikka oman elokuvan!
