Elokuvien tekeminen ei ole lainkaan niin hohdokasta, kuin mitä saattaisi ajatella. Usein kuvauspäivät venyvät jopa kuusitoistatuntisiksi ja yhtä kohtausta saa pahimmillaan vetää läpi useita kymmeniä kertoja. Muistan nähneeni videon Carolin kuvauspaikalta, jossa yhden avustajan tehtävä oli heittää tekolunta kameran linssin edestä, jotta saatiin aikaan efekti lumisateesta.
Elokuva kyseessä on siis Carol, sykähdyttävän lumoava taideteos. Jonkinlaisena hyvän elokuvantekemisen kriteerinä voisi pitää, että ei saa tehdä liikaa. Jos projektissa yritetään saavuttaa liian paljon, se hyvin usein lässähtää kokonaisuutena. Carol on kuin oppitunti siitä, miten tehdä vähän ja sillä vähällä saavuttaa paljon.
Elokuvan juoni ei ole monimutkainen. Se on kahden naisen kielletty rakkaus 1950-luvun talvisessa New Yorkissa. Teemoja ovat niin sosiaaliset konventiot, haavoittuvainen rakkaus että elämässä tehtävät uhraukset.
Tiedät, että olet katsonut hyvän elokuvan, kun sinun tekee erikseen mieli listata kuinka hyvää kaikki aina kuvauksesta musiikkiin on ja se pitää Carolin kohdalla vissin varmasti paikkansa. Carter Burwellin hypnoottinen musiikki vie katsojan jonnekin kaukaiseen ja eksoottiseen maailmaan. Ed Lachmannin valoa upeasti jahtaava kuvaus on kuin taidemaalaus ja valokuvaus kävisivät mitä intiimeintä tanssia keskenään. Mutta kyllä kokonaisuuden kruunaa Todd Haynesin harvinaisen syvällinen ohjaustyö. Hän pystyy samaan aikaan olemaan järkkymättömän vahva ja varma että tuomaan sanoinkuvaamatonta herkkyyttä elokuvaansa. Eittämättä jo vuosien kokemus rajoja rikkovien taide-elokuvien tahtipuikoissa on harjaannuttanut hänen luovan silmänsä huimaavaan pisteeseen asti.
Cate Blanchett on elokuvan nimihenkilönä kirjaimellisesti sanoinkuvaamattoman täydellinen. Häneltä osaa odottaa hyvin älykästä ja jopa intellektuellia roolisuoritusta jo tässä vaiheessa uraansa, mutta hyvin vaikeaa luulisi olevan vakuuttaa katsoja vielä monipuolisuudestaan ja ennen näkemättömästä syvällisyydestään, kun katsoja on jo ollut niin syvässä ja intiimissä suhteessa tämän taitelijan kanssa jo niin monen elokuvan verran. Siksi onkin niin suuri saavutus, kun näyttelijä, jonka olet nähnyt tuhansia ja taas tuhansia kertoja lumoavan valkokankaan seireeninä, pystyy vielä laulamaan hypnoottisimman laulunsa, jota et ole vielä edes kuullut.
Rooney Mara on mielenkiintoinen roolitus elämää suuremmalta tuntuvan, karismaattisen Blanchettin rinnalle. Ennen elokuvan näkemistä Mara tuntuu lähtevän liikkeelle säälittävän altavastaajan asemasta, jonka ei ikinä uskoisi pystyvän pärjäävän kokeneemmalle vastanäyttelijälleen. Mutta, Mara todistaa miksi hän on lyhyessä ajassa noussut modernin elokuvataiteen suurimpien tulkitsijoiden kaanoniin. Tunne, mikä virtaa hänen lävitseen niin sielukkaasti, naulitsee katsojan penkkiinsä ja saa ymmärtämään tätä hahmoa, vaikka samaistuminen sinisilmäiseen tytön reppanaan voikin olla vaikeampaa.
Uskokaa minua kun sanon, että Carolin tekeminen on vaatinut paljon työtä, paljon aikaa, paljon energiaa ja paljon intohimoa. Harvinaisesti kuitenkin, jokainen sekunti elokuvasta sykkii sitä sielukkuutta, mitä nämä taitelijat ovat tämän tarinan kertomiseen uhranneet. Jopa sen tekolunta kuvaan heittävän hepun panostuksen tuntee.
Haluaisin sanoa, että Carol tulee olemaan kaunein elokuva, minkä katsot tänä vuonna. Mutta kuitenkin haluan myös painottaa sitä, että tämä elokuva on älykkäästi tehty. Se ei ole kaunista sen takia, että joku on määrittänyt sen kauniiksi. Carol on elokuva, joka vahvistaa itseään sisältä päin. Oikea kauneus on sisäistä kauneutta.
