George Clooney palaa viidettä kertaa ohjaajan pallille tuoden kankaille likaista politiikkaa käsittelevän Vallan kääntöpuolen ajankohtaisesti Yhdysvaltojen presidentinvaalien lähestyessä tämän vuoden loppupuolella. Clooney vastaa ohjauksesta, on yksi elokuvan käsikirjoittajista, ja näytteleepä vielä merkittävää osaakin tässä vaalikampanjoinnin tavalliselle kaduntallaajalle näkymättömästä puolesta kertovassa draamassa.
Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkästään Clooneyn show, sillä mukana on myös, ei enempää eikä vähempää, kuin tämän hetken kuolatuimpiin ja lahjakkaimpiin nousukiidossa oleviin näyttelijöihin lukeutuva Ryan Gosling elokuvan pääosassa. Gosling esittää kuvernööri Mike Morrisin (Clooney) esivaalikampanjan lehdistöpäällikköä Stephen Meyersia. Morrisin kampanja johtaa niukin naukin hänen vastustajansa senaattori Pullmanin vastaavaa, mutta peli saattaa muuttua viime hetkellä. Stephen pyrkii rehtiyteen kampanjoiden esiripun takana käyvän kieron ja armottoman pelin keskellä, mutta pieninkin hairahdus voi muuttaa ystävät vihollisiksi. Pystyykö kukaan olemaan likaamatta käsiään, kun poliittinen peli alkaa ulottua yksityiselämän puolelle tuhoisin seurauksin?
Itse en lukeudu politiikasta erityisesti kiinnostuneisiin ihmisiin, mutta Vallan kääntöpuoli osoittautui silti mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Muutamien poliittisten käsitteiden meneminen ohi korvien ei haittaa, sillä hyvä juoni ja karismaattiset näyttelijät pitävät paketin kasassa. Juonessa riittää mukavia käänteitä ja draamaa, vaikkei mitään huikeita twistejä ole tarjolla. Elokuva ei niinkään keskity lainkaan kuvernööri Morrisin vastustajaan Pullmaniin, vaan Morrisin omiin joukkoihin. Mukana on toki ulkopuolisia tekijöitä, sekä Pullmanin lehdistöpäällikkö Tom Duffy (Paul Giamatti) Goslingin vastavoimana, mutta selkeitä ”pahiksia” ja ”hyviksiä” ei tässä tarinassa ole. Se ehkä juuri tekeekin juonesta onnistuneen. Mustavalkoista kahtiajakoa ei ole, sillä häikäilemättömyys voi tehdä kenestä tahansa uhan toisen menestymiselle.
Ryan Goslingilla on pyyhkinyt hyvin tänä vuonna, ja Vallan kääntöpuoli jatkaakin hyvältä näyttävää jatkumoa hänen rooleissaan. Karismaattisen konkarin George Clooneyn kanssa hän muodostaa toimivan parin, sekä rinta rinnan, että selät vastakkain. Clooneyn profiili sopii kuin nakutettu mahdolliseksi presidenttiehdokkaaksi, ja näyttelijäsuoritus ilmentää hienosti Morrisin itsevarmaa ajatusmaailmaa, mutta myös pelottavaa arvaamattomuutta. Sivuosissa vakuuttaa kumpainenkin hienoja rooleja tehneet Paul Giamatti ja Philip Seymour Hoffman. Kummassakin näyttelijässä on jo valmiiksi sellaista juonikkuuden tuntua, mikä tekee heidät sopiviksi kaksinaamaisiin hahmoihinsa.
Onnistunut juoni ja laatunäyttelijät pelkästään tekevät Vallan kääntöpuolesta katsastamisen arvoisen. Kuvaukselliselta anniltaankin elokuvasta jää mieleen muutamia vaikuttavia kuvia, kuten hahmojen varjosilhuetit suuren jenkkilipun edessä, tai Stephenin ajelu sateessa vesipisaroiden ja valon yhdistelmän heijastuessa hänen mietteliäisiin kasvoihinsa tuulilasin läpi (”hei, eikös Drivessakin ollut…”). Vallan kääntöpuolesta ei jää paljon pahaa sanottavaa, muttei kuitenkaan mitään ylimaallista kehuttavaakaan. Katsaus politiikan pimeään puoleen pysynee kuitenkin mielessä varsinkin niillä, jotka tulevat vuoden lopussa Obaman seuraajan valintaa tiiviisti tarkkailemaan.
