Kuten Jerry Lewis-leffoja tiiranneet tietävät, Jerry Lewis-leffat on lähes poikkeuksetta rakennettu samalla kaavalla. Niissä on aina se hoopo sössöttävä kaveri, joka jotenkin törmää siihen sulavakäytöksiseen naistenkaatajaan ja kummallekin löytyy aina oma nainen, joka vie oman kultansa syömmen heti ensivilkaisulla. Stoorin täytteenä on hoopoa sössötystä ja kuminaamailua/ vieteriukkoilua sekä tyylikkäitä 1950-lukulaisia biisejä. Tämä, Dean Martinin ja Jerry Lewiksen viimeinen yhteinen leffa, ei ole poikkeus.
Jerry Lewis on tällä kertaa Malcolm Smith, Anita Ekbergiin hullaantunut hömelö elokuvafriikki, joka yrittää voittaa arpajaisissa auton. Sillä hän suunnittelee kurvailevansa Ekbergin kurvien luokse Hollywoodiin. Samaan peliin tunkee mukaan Dean Martinin tulkitsema hämärämies Steve Wiley, jolla on jos jonkinlaista velkaa vieläkin hämärämmille tyypeille. Kaiken sähellyksen keskellä käy kuitenkin lopulta niin, että Wiley ja Smith päätyvät matkaamaan samalla voittokaaralla kohti Hollywoodia. Siitä alkaa helmeilevän kevyt roadmovie, jossa aurinko tuntuu paistavan loputtomasti ja vitsit ovat ihastuttavan vanhanaikaisia kuin tädin hopealusikat.
Leffan parasta antia ovat ehkäpä sen alkutekstit, joiden aikana Anita Ekberg poseeraa miten missäkin eksoottisessa tai muuten vain jänskässä kostyymissä. Musiikki on hyvää, aidoilla jousilla maalattua ja tunteella tulkittua, kuten odottaa saattaa – tai ainakin se on sitä aina siihen asti, kun Jerry Lewis pääsee vetämään nasaalisooloaan. Kovin on heppoinen komedia tämä, mutta silti taiten tehty ja niin estottoman ylipirteä, ettei sitä raaski ihan lyttyyn mollata.
