Boris Karloff nähdään jälleen tiedemiehenä, jonka koe ei oikein ota onnistuakseen – niin kuin ei itse elokuvakaan.

18.10.2011 10:44

Arvioitu elokuva

Ohjaajat:
Käsikirjoittajat: , ,
Alkuperäinen nimi:The Ape
Valmistusvuosi:1940
Pituus:62 min

”Man – a highest kind of animal.”

Toisen maailmansodan aikaisen scifikauhuilun yhtenä alahaarana voitaneen pitää elokuvia, joiden päämonstereina porskuttavat sarjamurhaajien ja yliluonnollisten otusten sijasta gorillat. Liekö syy sitten King Kongin nostattamien harhaluulojen, vai vain yleisen tietämättömyyden, nämä kädelliset sukulaisemme esitettiin usein verenhimoisina, torahampaisina hirviöinä, jotka kävelivät kahdella jalalla ja ahdistelivat naisia. Ape Maniin ja Gorillaan verrattuna Tohtori Adrian ei nosta kädellistä tähteään yhtä korkealle, mutta muilta osiltaan se ei juuri eroa lajinsa edustajista.

Tohtori Bernard Adrian (Karloff) on erakkoelämää viettävä kylänsä kummajainen, joka yrittää saada halvaantuneen potilaansa Frances Cliffordin (Wrixon) taas kävelemään. Yritys ei oikein ota onnistuakseen, ja kyläläisten sekä muiden lääkäreiden silmätikuksi joutunut tohtori vaipuu epätoivoon. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin, kun läheisestä sirkuksesta karannut gorilla törmää tohtorin kotiin. Aiemmin pienemmillä eläimillä kokeita suorittanut Adrian päättää hyödyntää apinaa parannusyrityksissään, ja arvaahan sen, ettei siitä mitään hyvää seuraa.

Boris ”Kammottava” Karloff on jälleen kerran saanut kiltin hullun tiedemiehen roolin kantaakseen, ja ihan hienostihan vanha kauhukonkari tavoittaa hahmonsa ahdistuneen sinnikkään olemuksen. Ympärillä pyörivä filmi jyrää kuitenkin eteenpäin niin jähmeästi, ettei miesparalla ole toivoakaan saada edes murto-osaa taidoistaan esille. Pyörätuoliin istutettu Wrixon pidättäytyy ylinäyttelemisestä erinomaisesti ja muutamista roolihahmolleen kirjoitetuista epäloogisuuksista huolimatta onnistuu välittämään katsojalle aidonsävyisen kuvan invalidista kaunottaresta. Neitosen ensirakkautena nähtävä Gene O’Donnell noudattaa käsikirjoitusta ja hissuttelee takavasemmalla tuomatta itseään lainkaan esiin. Vaikka elokuvan kaikki roolit tuntuvat olevan pelkkiä nopeasti kehiteltyjä kyhäelmiä, jopa kaikkein vaatimattomimmat sivunäyttelijätkin suoriutuvat niistä kuitenkin siedettävästi. Ylinäyttelyä tai turhaa teatraalisuutta filmiin ei ole sullottu, ja se on plussaa.

Elokuvan idea – niin paljon kuin tekijät siihen ovat yrittäneetkin panostaa – on kuultu ja nähty jo monen monituista kertaa, eikä ontoksi jätetty käsikirjoitus paranna asiaa ollenkaan. Se vähä musiikki, mitä kohtauksissa kuullaan, on persoonatonta ja tasapaksua, eikä se kylmetä tai muuta pelottavammaksi tunnelmaa silloin kuin siihen tarvetta olisi. Tarina alkaa yllättävänkin lupaavasti: ruudun toisella puolella istuvat immeiset tutustutetaan muiden kyläläisten kautta yksinäiseen tohtoriin, jonka taloa pikkupojat kivittävät ja katsetta jokainen kavahtaa. Sitten kertomus lopahtaa kasaan, katsoja huomaa arvaavansa kaikki käännekohdat etukäteen ja alkaa vilkuilla kellostaan, koska nuo piinaavat 62 minuuttia ovat ryömineet ohi.

Näin vanhan ja halvan kauhufilmin ei voi olettaakaan pelottavan nykypäivän verta ja väkivaltaa janoavaa sukupolvea, mutta edes jonkinasteista jännitystä sen pitäisi kyetä nostattamaan. Tökerössä gorillapuvussaan hikoileva näyttelijäparka loihti myötähäpeän aallot varmasti jo itse kuvaustilanteissa, sen verran tahattoman koomista kohellusta on luvassa. Jos elokuvan budjetti kerran riitti elefanttien ja muiden alkuminuuteilla nähtävien sirkusotusten vuokraamiseen, niin miksei rahapussin nyöriä höllätty edes sen verran, että olisi saatu hankittua ihan oikea apina ikkunoita ja koeputkia pirstomaan?

Pienet aplodit voi antaa loppuratkaisulle, mikä kaikessa kliseisyydessään tuo filmiin mukaan maustemitallisen surua ja tuskaa ja yrittää jopa antaa pienen opetuksenkin. Adrian ei ole sen julmempi tyyppi kuin kukaan muukaan, hän vain sattuu ajautumaan pahoille teille huomatessaan, ettei kykene kurottamaan auttavaa kättään tarpeeksi pitkälle.

Yhteenvetona siis sanottakoon, että Tohtori Adrian on pienellä tekijäkaartilla kokoon kursittu tahmea kokonaisuus, joka ratsastaa tunnetuilla nimillä ja kuluneella tarinallaan. Matalat esteet se vielä ylittääkin, mutta korkeampiin kompastuu. Boris Karloffin sekä vanhojen scifikauhuelokuvien ihailijoille tämä toimii yhden illan viihdykkeenä. Eihän sen katselemiseen kulu kuin tunti vain.

Arvosteltu: 18.10.2011

Lisää luettavaa