Martha Ivers voisi olla Salaisen puutarhan Mary. Hän on vanhempansa menettänyt tyttö, joka on joutunut Salaisen puutarhan Maryn lailla sukulaisensa kartanoon kasvatettavaksi. Maryn tapaan Martha kaveeraa itseään köyhemmän villikkopojan kanssa. Silti pojalla tuntuu olevan se kaikki, mistä muut vain haaveilevat. Ja edelleen, kuten Mary, Martha löytää ystävän myös kartanossa asuvasta poikareppansta, jolla näyttää aluksi olevan vähemmän omaa tahtoa kuin hänellä itsellään.
Salaisen puutarhan lämpö on Paholaisnaisen tarinasta silti kaukana. Martha on teini-iän uhmaa kiehuva pikku tulivuori, joka inhoaa keppijäykkää holhoojatätiään yli kaiken. Täti taas ei siedä Marthan oikuttelua, saati tytön ystävää, joka on ilmiselvä nuorisorikollinen. Häijyä huuhkajaa muistuttava täti hallitsee rahalla ja kovalla kädellä, kunnes puolivahingossa suistuu kuolemaansa. Siitä hetkestä leffa hyppää vuosia eteenpäin. Päähenkilöksi nousee Marthan sijasta poika, joka ei jäänyt odottamaan poliisien saapumista Iversin kartanoon sinä kohtalokkaana iltana.
Paholaisnainen ei ihan tempaa mukaansa, mikä johtuu elokuvan hitaasti etenevästä tarinankerronnasta. Barbara Stanwyck, jonka hyytävyydessään ikonisin roolityö saattaa olla elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa (1944), näyttelee Paholaissnaisessakin kylmäävää naista. Hänen kovatahtoinen mutta samalla omasta lapsellisuudestaan julmalla tavalla kärsivä Marthansa on piirun verran heppoisempi tapaus kuin Phyllis Dietrichson tuosta aiemmasta elokuvasta. Phyllisin tavoin Martha pyrkii kiertämään miehet pikkusormensa ympärille, mutta näillä miehillä sattuu olemaan häneen enemmän valtaa kuin Phyllisin miehillä Phyllisiin. Paholaisnaisen tarina on kuitenkin kerrottu niin, että tarkkaamattomampi katsoja voisi olettaa Stanwyckin tekevän Marthasta uuden ”naisen ilman omaatuontoa”. Laahaava kerronta jättää elokuvaan kuitenkin sen verran tyhjiä hetkiä, että ainakin tämän päivän katsoja arvaa niiden aikana Marthan tarinan kulun turhan helposti.
Miksi leffan kerronta sitten matelee? Olisiko vika ehkä ohjaaja Lewis Milestonessa, joka elokuvan alkupuolen äkkinäisen aikahypyn ja henkilöastelman muuttamisen takia olisi halunnut pitää katsojan siten paremmin kärryillä tapahtumien kulusta? Kun tarina alkaa yhtäkkiä kulkea Marthan sijasta toisen päähenkilön näkökulmasta, se on tietysti omituista. Mutta vielä omituisempaa on se, että tällaiseen näkökulmanvaihdokseen on ylipäänsä päädytty. Paholaisnaista se ei elokuvana lopulta palvele millään tavoin. Tarina olisi ollut aivan yhtä vaikuttava, ellei vaikuttavampikin ilman muka-kekseliästä kikkailua.
Kiinnostavan elokuvan Paholaisnaisesta tekevät sen roolityöt. Stanwyvkin rinnalla loistamaan pääsee erityisesti hänen hahmonsa miestä esittävä Kirk Douglas. Viinaanmenevän ja ressukkamaisen kiipijän rooli on jotakin muuta, mitä Douglasilta yleensä muistetaan. Mutta hän eläytyy osaansa niin vahvasti, että hänen esittämänsä hahmon voi sielunsa silmin nähdä jonkin vanhan lehden skandaalipalstan ykkösaiheena. Hyvät roolityöt kuitenkaan eivät ole koko elokuvan pelastus.
