Ottolapsi (2009)

Ennustus-kaavaa mukavasti muunteleva terroritrilleri

Ottolapsi ei nimestään huolimatta käsittele suositun alkoholijuoman mukaan nimettyä pikkulasta, vaan keskenmenosta kärsinyttä perhettä. Äiti Kate (Vera Farmiga) on kokenut hirveitä; hänen kohdussaan ollut lapsi, ja hän ei ole vieläkään toipunut asiasta. Isä John (Peter Sarsgaard) yrittää parhaansa mukaan taivutella Katea adoptointiin, jotta heidän kaksi lastansa Daniel (Jimmy Bennett) ja kuuromykkä Maxine (Aryana Engineer) saisivat vielä yhden leikkikaverin. Lopulta Kate suostuu, ja he adoptoivatkin lupaavan taiteilijatyttösen, 9-vuotiaan Estherin (Isabelle Fuhrman). Mutta koska Ottolapsi on kauhuelokuva, ei se genrensä puolesta voi näin yksinkertaiseen alkuasetelmaan tyytyä, vaan Esther on tietysti suoranainen outo-sanan määritelmä. Hän kulkee kaikkialle luotettavan ruskeakantisen raamattunsa kanssa tyllimekossa, eikä hänen rusetteihinsa kannata koskea. Pian selviääkin, ettei Esther ole mieleltäänkään kovin tavallinen, vaan hänen koulukavereitaan kohtaa outoja onnettomuuksia ja kaikenlaista muutakin kivaa tapahtuu verkkaisen kahden tunnin aikana.

Elokuva alkaa mukavan häiritsevällä painajaiskohtauksella, joka samantien tekee selväksi että kyseessä ei ole perusjenkkiläinen PG-13-jännäri missä verta nähdään korkeintaan siinä pahiksen tapossa loppupuolella. Muutenkin elokuva on insestiä, mielisairautta ja väkivaltaa kontrollikeinona käsittelevien teemojensa vuoksi erittäin vahva yritelmä ns. aikuismaisempaan makuun tarkoitettuun kauhuun Hollywoodilta. Orphanissa rakennetaan henkilöhahmoille uskottavia persoonallisuuksia, ja heistä tehdään ennen kauheuksien alkamista hyvinkin uskottavia ja jopa pidettäviä päähenkilöitä. Tämä edesauttaa katsojaa siinä mielessä, että hän alkaa välittämään hahmoista, ja hirveyksien tapahtuessa tuntee paremmin päähenkilöiden kokemat hirveydet heidän kannaltaan. Yksi hauskimmista asioista koko elokuvassa on tapa, jolla siinä tiedetään katsojan odottavan tiettyjä asioita. Esimerkiksi yleensä jos päähenkilö on kauhuelokuvassa vessassa peilikaapin edessä ja sulkee sen, siinä näkyy jotakin hirvittävää. Ottolapsi selvästi rakentaa tällaisen kohtauksen umpikliseisesti, mutta sitten lopulta peilissä ei olekaan mitään. Katsojan odotukset tuhotaan nopeasti ja armottomasti, joka luo jopa ennakkoluuloisimmallekin katsojalle puhtaan pöydän, jolta aloittaa elokuvan katselun. Tällaista tekniikkaa ei hyödynnetä tarpeeksi nykyaikana, ja juuri nyt kliseiden pommittaessa nykyelokuvien katsojia joka puolelta, sitä olisi hyvä toteuttaa paljon enemmän. Tällaisissa "paha lapsi"-tarinoissa on myös kliseisesti usein niin, että lapsi on suoraan Saatanasta sikiönä syntynyt pahansuopa demoni, joten siksi Esther onkin omalla tavallaan virkistävän humaani ja paha hahmo genreen, joka on yleensä varsin kaavoihin kangistunut. Hän ei ole demoni, eikä yliluonnollinen. Tämä on mukavan erilainen ratkaisu tämän kauhun aligenren peruskuvastoon verrattuna. Elokuva ei onneksi myöskään turvaudu yltiötyperään ja usein käytettyyn tapaan, jossa päähenkilöt ilmeisesti hetkellisesti menettävät ääreisnäkönsä hetkellisesti, jotta jokin yllättävä ja shokeeraava asia voisi hypätä heidän silmiensä eteen sivusta. Sen sijaan nämä shokkipeloittelut hoidetaan hyvin realistisen oloisesti, useimmiten hahmojen näkökentästä kaukaa. Näiden seikkojen ansiosta Ottolapsi tuntuu ylilyödyistä elementeistään huolimatta aina realistiselta ja ihmisläheiseltä kauhuelokuvalta, ja kenties siksi pidinkin siitä. Hahmot ovat luonnollisia, tapahtumat pelottavia mutta useimmiten uskottavia ja kuvaus on välillä suorastaan hurmaavan inhorealistista.

Se on sinänsä ikävää, sillä nämä realistiset ja nihilististä kuvausta sisältävät erinomaiset draamakohtaukset, joissa puidaan elokuvan hahmojen sisäisiä suhteita ja heidän tapaansa hyväksyä uusi, kenties häiriintynyt perheenjäsen, ovat hyvin vähässä. Niiden vierelle tulee ristiriitaisia spektaallinomaisia väkivaltakohtauksia, jotka ovat selvästi sisäisessä konfilktissa muun elokuvan kanssa. Ottolapsi on nimittäin selvästi rakennettu hienovaraiseksi trilleriksi, mutta Estherin tekemät hirmuteot ovat naurettavan ylilyötyjä väkivaltakohtauksia, joilla ei ole paikkaa tai sijaa tämäntapaisessa kokonaisuudessa. Kyseinen ottolapsi onkin elokuvan suurin miinus. Estheriä näyttelevä Isabelle Fuhrman ei ikinä tunnu millään tavalla uskottavalta hahmolta, vaikka loppupuolella tuleva yllättävä tarinakäänne pelastaakin tilannetta hieman. Hänen roolisuorituksensa ei ole millään tavalla hienovaraisesti toimiva, vaan suorastaan heittää hahmon päin katsojan kuvainnollista pläsiä. Tämä on epätoivottu pikku asia muuten mukavan pienimuotoiselle kauhujännärille. Myös edellä mainitsemani kliseiden tuhoaminen on kaksiteräinen miekka, sillä leffa myös noudattaa suurta määrää audiovisuaalisia kliseitä. Esimerkiksi salaman iskiessä kuuluu yltiökliseinen Psykosta pöllitty jousikvartetti salaman valon paljastaessa hahmon pimeässä huoneessa. Musiikki on yleensäkin vähän hirveämpää settiä, muistuttaen usein meitä muinaisten vuosien tökeröistä kauhuyritelmistä.

On oikeastaan vähän hassua, että Orphan toimii parhaiten silloin, kun se ei ole kauhua. Kun Collet-Serra tyytyy kuvaamaan yläluokkaisen lähiöperheen arkea ja sisäistä dynamiikkaa uuden jäsenen saavuttua kuvioihin, elokuva on ehdottomasti parhaimmillaan ja voisi toimia vain tämän näkökulman avulla jonkinlaisena draamaelokuvana. Jos kaikki kauhuelementit poistettaisiin, ja Estherin käytös jätettäisiin paikalleen ja tehtäisiin hänestä kauhuhirviön sijaan vain psykologisesti vinksahtanut lapsiparka, olisi kyseessä erinomainen, erittäin synkkä perhedraama. Ikävä kyllä tässä tapauksessa enemmän on vähemmän, sillä kauhugenre toimii koko elokuvaa vastaan. Jokainen ylilyönti vähentää draaman arvoa Ottolapsessa, ja niiden läsnäolo todella pahentaa kokonaisuutta. Jos Estherin hirmuteot olisi kuvattu edes hieman nihilistisemmin, minimalistisemmin ja poistettu hirvittävät jousimusiikit, olisi lopputulos ollut huomattavasti hyytävämpi ja kenties karmaisevampi kokemus.

Tällaisenaankin elokuva on toki ihan hyvä ja mukiinmenevä, mutta editoitaessa ohjaajan olisi pitänyt muokata tästä kylmempi, analyyttisempi ja nihilistyisempi kokonaisuus. Nyt Ottolapsi tuntuu hukatulta mahdollisuudelta, joka onneksi silti toimii hyvin kauhutrillerinä osittaisesta ylilyövyydestään huolimatta.

VierasTalo
Tykittäjä, 19 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 09.10.2009
Katsottu: Kotona

Ottolapsi on hyvä säikyttelypätkä ja jännitys säilyy koko elokuvan ajan.

Elokuva alkaa mielenkiintoisella ja hiuan säikyttävällä painajaiskohtauksella. Kate (Farmiga) on kärsinyt stressistä keskenmenon vuoksi. Hänen miehensä John (Sarsgaard) yrittää parhaansa mukaan auttaa vaimoaan pääsemään pahimman ylitse, ja he päättävät adoptoida lapsen. He adoptoivat taiteellisen, kiltin ja erittäin aikuismaisen 9-vuotiaan venäläiset sukujuuret omaavan Eshterin omien lapsiensa isoveli Danielin (Bennett) ja kuuromykkä Maxinen (Engineer) seuraksi. Pian Eshterin kotiutumisen jälkeen alkaa sattumaan erilaisia onnettomuuksia, ja Kate alkaa epäillä Eshterin olevan niiden takana. Hän ei saa tukea epäilyilleen, John ei luota enää vaimoonsa ja lapsen pelkäävät Eshterin uhkailujen takia kertoa mitään. Alkaa selviämään ennalta-arvaamattomia asioita niin perheenäidistä kuin kiltista ottolapsestakin. Mikä on Eshterin salaisuus ja mitä tapahtuu kun Kate saa sen selville? Kuka jää eloon todistajaksi?

Elokuvan on ohjannut Jaume Collet-Serra, joka hääri aikaisemmin musiikkivideoiden parissa, mutta nyt päätti kokeilla jotain uutta, ja repäisikin aikamoisen pätkän. Elokuvan toteutus on erinomaista ja erilaisia elementtejä on käytetty hyvin hyväksi. Elokuvan musiikki ja ääniefektit ovat paikoin säikyttelytunnelman lisäystä, mutta paikoin melko lepsua ja hiukan liian usein käytettyä.

Nimikkoroolissa nähdään Isabelle Fuhrman, 12-vuotias erittäin lupaava näyttelijänalku. Hän näyttelee Eshteriä erittäin hyvin ja oli välillä todella pelottavakin. Fuhrman osasi samaistua hahmoonsa ja näyttely on luontevaa, eikä sellaista kökköä kyhnyttelyä, mitä joltain vastaavalta ensielokuvan lapsinäyttelijältä voisi odottaa. Jimmy Bennet ja Aryana Engineer sisarusten Danielin ja Maxinen rooleissa olivat suloisia ja varsinkin Engineer teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Hän todella on kuuromykkä ja vasta 8-vuotias pikkunäyttelijätär. Niin suloinen!

Vera Farmiga näyttelee hyvin ennen alkoholisoitunutta Katea, ja osaa välittää tuskaiset tuntemukset lapsen menetyksestä katsojaan. Hän ei ole yksi-ilmeinen tasanäyttelijä, vaan osaa eläytyä hankalassa vaiheessa elävään perheenäitiin. Pidin myös CCH Pounderista orpokodissa työskentelävänä sisar Abigailina. Tykkään myös paljon hänen muista elokuvistaan, ja vaikka hänellä on tässä elokuvassa pieni rooli, hän hoitaa sen silti hyvin.

Ottolapsi on hyvä säikyttelypätkä ja jännitys säilyy koko elokuvan ajan. Ei ole Eshterin salaisuus aivan heti arvattavissa ja yllätti todellakin kun se vihdoin selvisi! Kokonaisuudessaan on hiukan erilainen mitä tavanomaiset kauhut, mutta kuitenkin joitakin kliseitä omaava raina, jota en ihan heti lähtisi suosittelemaan heikkohermoisille ihmisille. Tässä myös nähtiin, ettei kauhun tarvitse aina olla jotain mikä liittyy kuolemanrajan tuolle puolelle, vaan myös osaa Eshter hoitaa homman kotiin aivan yhtä siististi... melkein.

Ninuska
Käyttäjä, 14 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 12.12.2009
Katsottu: Teatterissa

Tunnelmasta ei välity edes yrittäminen.

Kauhuelokuvan skeneen on ilmeisesti yhä juuttunut olettamus siitä, että pikkulapset ovat oikeanlaisella scoremusiikilla automaattisesti pelottavia – tai näin voisi päätellä ainakin Jaume Collet-Serran Ottolapsesta. Tässä filkassa on nimittäin kaikki juonesta lähtien roiskittu siihen malliin, ettei tunnelmasta välity edes yrittäminen.

Ottolapsen tapahtumat käynnistyvät, kun traumasta toipuva perhe päättää adoptoida lapsen. Guitar Hero –koukkuuntunut teini Daniel ja kuuro pikkutyttö Max saavat siskokseen englantia venäläisellä aksentilla turisevan Estherin. Esther on… täydellinen, joten jokin on varmasti pielessä. Asetelma on tuskin persoonallisuudesta koskaan haaveillutkaan, ja mielenkiintoiseksi tarina koituukin vasta loppumetreillä, jolloin kaikki vähänkään uskottavat mahdollisuudet käsitellä sinänsä kiehtovaa juonenkäännettä on jo ehditty vesittää. Kerrontaa siivittävät kauttaaltaan raivostuttavat epäuskottavuudet.

Pelottavaksi tarkoitetun leffan tasoa voisi usein mitata vaientamalla sen musiikit. Jos Ottolapsesta poistaa äänipiikit ja niiden myötä lukemattomat feikkisäikäytyskohdat, käy tunnelma epäilemättä poikkeuksellisen pitkästyttäväksi. Toisinaan kohtaukset lipsuvat jo tahattoman koomisuuden puolelle; kuvitelkaa ”Omen” yhdistettynä ”Silent Night, Deadly Nightiin” ilman camp-arvoa, niin saatatte päästä melko lähelle Ottolasta. Visuaalinen ilmekin tuntuu kauttaaltaan halvahkolta, vaikka tuotannon takana on Warner Bros leonardodicaprioineen päivineen – epäonnistunut tehokeinoko?

Jotain positiivistakin pätkässä on: 12-vuotias Isabelle Fuhrman suoriutuu nimiroolista miltei loistavasti. Sopii vain toivoa, ettei nuoren näyttelijättären tasosta kauas jäävä elokuva anna hänelle kauhugenren leimaa otsaan pitkäksi aikaa. Kävi miten kävi, Fuhrmanin voiminkin Ottolapsi sietää kertakatselun vain hädin tuskin. Jaume pliis, jätä elokuvakulttuuri rauhaan ja palaa musavideoihin.

Pingutyyppi
Tykittäjä, 232 arvostelua
Pisteet:
Arvosteltu: 05.11.2009
Katsottu: Teatterissa