Muukalaisten paratiisi (1984)

Amerikkalaisten indie-elokuvien kestosuosikkiohjaajaa, Jim Jarmuschia, pidetään Aki Kaurismäen kaverina ja mies on tunnettu kaurismäkimäisistä elokuvistaan. Ehkäpä Yhdysvalloissa ajatellaan toisinpäin, mutta ainakin Suomessa asiat ovat kertomallani tavalla. Kuitenkin Jarmusch debytoi ohjaajana jo vuonna 1980 elokuvallaan Loputon loma (Permanent Vacation) ja Kaurismäen ensimmäinen itsenäinen ohjaustyö oli Rikos ja rangaistus vasta vuodelta 1983. Kummankin elokuvissa on mukana samanlaista kuivaa huumoria ja niukkaa dialogia. Molempien elokuvat kertovat elämänmakuisia tarinoita pienistä ihmisistä suuressa maailmassa. Lisäksi molempien miesten töissä löytyy vähäeleinen ilmapiiri. Vaikka molemmilla on hyvin samanlainen tyyli, niin kuitenkin Jarmuschin elokuvia on väärin kutsua kaurismäkimäisiksi, mutta koska me suomalaiset haluamme rehvastella lahjoillamme, niin minäkin tulen varmaan tekemään niin tämän tykityksen aikana.

Muukalaisten paratiisi on Jarmuschin läpimurtoteos, joka piirtää kuvan Amerikan Yhdysvalloista muukalaisen silmin. Amerikkalaista unelmaa omasta mielestään elävä Willie (John Lurie) muutti aikoinaan Unkarista New Yorkiin ja on omasta mielestään amerikkalaistunut täysin. Sukulaisillekaan ei puhuta enää unkaria, vaan hekin saavat kuunnella kunnon amerikanenglantia. Willien mielestä Yhdysvallathan on varsin hieno maa. Tuosta maasta saa ateriat valmiissa paketissa ja säästää siinä samalla tiskejä. Päivällisen sijasta vietetään TV-ateriaa, joka nimensä mukaisesti nautitaan TV:tä katsoessa. Töitäkään ei pidä tehdä, sillä rahat voi tienata hevosia veikkaamalla ja pelaamalla muita rahapelejä. Voi kun meillä täällä Suomessakin olisi näin helppoa. Willie saa Eva-serkkunsa (Eszert Balint) muutamaksi päiväksi kylään ja siitä alkaa muukalaisten matka paratiisissa.

Muukalaisten paratiisi on hauska ja lämmin mutta myös riipaiseva kertomus. Leffa tekee tavallaan satiiria amerikkalaisesta unelmasta. Arkiset tilanteet, arkisen kuiva huumori, arkinen tunnelma ja se haikea fiilis tekevät tästä elokuvan, johon katsoja uppoutuu täysin. Aidonoloiset henkilöhahmot, nuoret aikuiset, joita elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, ovat hyvin kirjoitettuja. Heidän menneisyyttään ei ole pahemmin menty tuomaan esille, vaan katsoja tutustuu heihin tekojensa ja mielipiteittensä kautta, ei menneiden aikojen. Näin pläjäyksen kolmesta päähenkilöstä, Williestä, hänen kaveristaan Eddiestä (Richard Edson) ja Eva-serkusta on kuitenkin tehty syvät henkilöhahmot. Näyttelijät vieläpä sopivat niin erinomaisesti rooleihinsa ja tekevät kaikki erittäin hienot roolisuoritukset, etten voi kuin hattuani nostaa heille. Varsinkin John Lurie itsepäisenä Willienä on todella mainio (huomaa ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmuschin tapa palkata muusikoita näyttelemään elokuviinsa) ja Eszter Balint ansaitsee myös kehuja maailmaa kokemattomana Evana.

Mustavalkoinen elokuva koostuu pienistä kohtauksista, jotka on erotettu toisistaan mustilla ruuduilla. Jarmusch itse on kuvannut elokuvaansa vaikutelmalla, joka muistuttaa valokuva-albumin selailua. Jarmuschilla on tapana onnistua elokuviaan tehdessään, ja sen hän näköjään otti tavakseen jo uransa alkuvaiheilla. Tämä on pienimuotoinen mestariteos, joka iskee elämänmakuisuudellaan. Muukalaisten paratiisi sisältää myös paljon elokuvallisia ansioita, juuri niitä elokuvallisia ansioita, joista Kaurismäen Akikin muistetaan. Jos Akin teokset ovat mieltä lämmittäneet, niin sitä tekee tämäkin elokuva. Leffan kulahtaneista sävyistä löytyy niin optimismia kuin pessimismiäkin.

Tämän nähtyään täytyy sanoa, että kyllä vuosi 1984 oli elokuvien saralta aika kova.

Pisteet:
Arvosteltu: 05.08.2005
Katsottu: VHS

Arvostelija

Thoke
Tykittäjä
591 arvostelua

Stranger than paradise on amerikkalaisen elokuvantekijän Jim Jarmuschin yksi hienoimpia töitä. Elokuva voitti parhaan kuvauksen palkinnon Cannesin filmifestivaaleilla vuonna 1984. Stranger than paradise kertoo tavallisen kaupunkilaismiehen Willien (John Lurie), hänen parhaan ystävänsä Eddien (Richard Edson) ja Willien serkun Evan (Eszter Balint) tavallisesta arkielämästä. Willie oleskelee rauhassa kotonaan odottaen vierasta, itse asiassa epätoivottua sellaista siinä mielessä ettei hän jaksaisi toimia lapsenvahtina kymmentä päivää. Kun oveen sitten koputetaan on vieras hänen serkkunsa, joka on asunut monta vuotta Budapestissa ja päättänyt tulla takaisin Amerikkaan, ainakin joksikin aikaa.

Willie ja Eva oleskelevat seuraavat kymmenen päivää keskenään lähinnä sisällä katsoen matsia, puhuen paskaa tai olemalla vain hiljaa. Siinä sivussa käy heidän luonaan naamaansa vilauttamassa Willien paras ystävä Eddie (Richard Edson), joka tutustuu myös hyvin Evaan (Balint). Kun kymmenen päivää on kulunut, jatkaa Eva matkaansa Ohioon äitinsä luokse ja jättää Willien ja Eddien pölyiseen kaupunkiin.

Vuosi vierähtää leppoisasti ilman että mitään järin erikoista olisi tapahtunut kummallekkaan miehistä. Sitten eräänä iltana käy niin ihmeellinen tuuri, että Willie ja Eddie voittavat uhkapelistä sen verran rahaa, että päättävät lähteä ajelemaan ympäri Amerikkaa, sinne minne kaasujalka ikinä viekään. Kesken kahden miehen road-tripin, saa Eddie päähänsä ajatuksen, hehän voisivat ajaa Ohioon tervehtimään Willien tätiä ja serkkua Evaa. Ja tämähän ehdotus käy Willielle. Ohiossa ollessaan he saavat päähänsä lähteä etsimään "Paratiisia", joka olisi kaikille kolmelle hyvä paikka olla. Niinpä he suuntaavat autonsa nokan kohti Floridan hiekkarantoja ja palmupuita, ja lähtevät etsimään "Paratiisia".

Jim Jarmusch on todella tehnyt jälleen loistotyötä kameran takana. Elokuva on kuvattu uskomattoman hienosti (mikä on toki tyypillistä Jarmuschille) ja elokuvan valaistuspuolikin on hoidettu kunnialla. Mustavalkoisessa filmissähän valaistus on ehdottoman tärkeää. Jarmusch on valinnut myös elokuvansa näyttelijät huolella ja he kyllä osaavat hommansa. John Lurie vetää hienon roolisuorituksen, esittämällä vain aivan tavallista ihmistä, joka ei varsinaisesti puhu mitään järkevää. Juuri siinä se hienous piileekin, näyttelijät osaavat olla niin vähäeleisiä, että voisi vaikka luulla katsovansa dokumentti-elokuvaa. Nämä kaksi seikkaa juuri ovatkin elokuvan arvokas suola, sillä elokuvan juoni nyt on vähän niin ja näin. Oikeastaan se ei ole millään tavalla erikoinen, eikä loppujen lopuksi edes kovin hyvä.

Ilman hienoa kuvausta ja loistavaa näyttelytyötä Stranger than paradise olisi ale-hallien tusinatavaraa. Kuulin elokuvaa kehuttavan kovasti, ja olihan se sentään Jarmuschin leffa, niin että kiinnostuin siinämäärin että menin ja ostin sen. Ikävä kyllä DVD:ssä on jenkkien aluekoodit, niin että se täytyi vilaista tietokoneella. En pettynyt pätkääkään, Stranger than paradise nimittäin tarjosi tosiaankin rahoille vastinetta. Elokuvaa ei ole kyllästetty vauhdin tunnulla, ei tosiaankaan. Itse asiassa se on jopa hiukan mateleva (mutta ei huonolta kantilta katsottuna). Niinpä suosittelisin elokuvaa enemmänkin nille jotka ovat siunattu hyvillä istumalihaksilla, ja niille jotka arvostavat elokuvia joissa ei tapahdu mitään. Tässä vaiheessa sitä pitäneekin sanoa elokuva kokonaisuudessaan yhdellä sanalla: Erinomainen.

nimimerkki: mörssäri

Pisteet:
Arvosteltu: 28.05.2005
Katsottu: DVD

Arvostelija

mörssäri
Vieras