Hyvät, pahat ja rumat (1966)
- Alkuperäinen nimi:
- Il Buono, il brutto, il cattivo
- Tuotantovuosi:
- 1966
- Ohjaajat:
- Sergio Leone
- Pääosissa:
- Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee Van Cleef
- Maat:
- Italia
- Pituus:
- 164 min
- Genret:
- Draama, Western
- Elokuvasarja:
- Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat
Keskiarvo
Arvostelut (17): 
Pikatuomiot (980):
Oma pikatuomio
Hyvät, Pahat ja Rumat. Sergio Leonen dollari-trilogian päätösosa. Monien mielestä maailman paras western-elokuva, ellei jopa maailman paras elokuva. Sergio Leone on todellinen maestro luomaan mukaansatempaavaa ja kiehtovaa länkkäriviihdettä. Se todistettiin jo dollari-trilogian kahdella aikaisemmalla osalla. Mutta vasta tässä viimeisessä osassa, Leonen oivallukset, luovuus ja taito korostuvat parhaiten. Morriconen säveltävä musiikki, yksinkertainen mutta erittäin toimiva juoni, pääkolmikon erinomaiset näyttelijäsuoritukset... lista jatkuu ikuisesti, mutta ainakin nuo seikat nostavat HP & R:n unohtumattomimpien elokuvien joukkoon.
Elokuvan tarina on siis vallan yksinkertainen. Nimestäkin päätellen elokuvassa seurataan kolmea henkilöä. Hyvää, Pahaa ja Rumaa. Kivikasvo Eastwoodin Clintti on elokuvan "hyvis", vaikka sana ei varsinaisessa merkityksessä elokuvassa korostukkaan. Ainakaan miehen tekojen perusteella. Tämä hyvis liikkuu vain "Blondie" nimellä. Hän on vähäsanainen mies, joka huijaa itselleen rahaa kaverinsa Tucon avustuksella. Elokuvan "rumis" on Eli Wallachin loistokkaasti tulkitsema Blondien kaveri Tuco. Ja sitten on vielä vuorossa elokuvan "pahis" Enkelinsilmä, jota Lee Van Cleef tulkitsee loistavasti. "Pahis" on juuri pahiksen oloinen ja näköinen. Pistävän häijy, tappavan totinen ja häikäilemättömän tyly.
Nyt päästäänkin pienen hahmo-esittelyn jälkeen varsinaiseen tarinaan. Nämä kolme miestä ovat rahan perässä. Tarkemmin sanottuna tuntemattoman hautausmaan tuntemattomaan hautaan haudatun kulta-aarteen perässä. Matkassa on luonnollisesti mutkia. Vain Tuco tietää hautausmaan nimen. Blondie sen sijaan taas haudan nimen, jossa kulta-aarre sijaitsee. Miehet joutuvat täten tekemään yhteistyötä. Ja pakkaa tulee vielä sekoittamaan Enkelinsilmä, joka on myös kulta-aarteen perässä. Juonittelulta ja petoksilta ei voida välttyä tässä vauhdikkaassa seikkailussa aarteen luokse.
Hyvät, Pahat ja Rumat ei ole maailman paras elokuva. Se ei ole myöskään maailman paras western-elokuva. Älkää ottako väärää kuvaa: HP & R on silti erinomainen ja todella viihdyttävä teos. Morriconen säveltävä musiikki on taianomaisen lumoavaa. Musiikki muokkautuukin tilanteen mukaan. Välillä surullista, välillä iloista ja välillä jännityksenomaista. Tunnelmaelämys on ainakin elokuvaa katsoessa taattu. Myös päänäyttelijäkolmikon suoritukset ovat ensiluokkaisia. Aiemmin mainitun Lee Van Cleefin pahis-tulkinta on vertaansa vailla. Clintti on vähäpuheinen ja karismaattisen karski machomies, aivan niinkuin kahdessa aiemmassa osassa. Eli Wallach kuitenkin kerää ainakin tämän katsojan kaikki sympatiapisteet epäonnisena kierona ja petkuttavana konnana.
Western-tunnelma on katossa koko elokuvan ajan. Jännitys säilyy mukana aivan loppuhetkille asti. Loppuratkaisu ei ollut kovin järähdyttävä, mutta käy mukiinmenevänä perusloppuratkaisuna. Pienenä lisäpointsina oli myös miellyttävää nähdä Pohjois-Amerikan sisällisotaa joka raivosi taustalla. Kokonaisuutena HP & R on melkeinpä täydellistä western-viihdettä. Paras länkkäri se ei kuitenkaan ole, mutta lohdutuspalkinnoksi ainakin täyden viiden töötin arvoinen.
Pisteet:
Arvosteltu: 20.07.2008
Katsottu: Kotona
Tästä elokuvasta on kirjoitettu miljoona arvostelua ja kaikki ylisanat on jaettu. Useille tämä on se maailman paras western ja maailman paras elokuva ylipäänsä. Jo alkukuvat ja tekstit, ja erityisesti alun musiikki tempaisevat katsojan mukaansa, suorastaan vangitsevat vastustamattomasti. Morriconen musiikki on niin äärettömän erikoista ja omalaatuista ja tuttuna selkeästi tunnistettavaa. Muutamilla akustisilla instrumenteilla, huudahduksilla, tehosteilla ja vihellyksellä hän loihtii kuulijan mieleen ilman kuviakin täydellisenä koko lännen - yksinäiset, uhkaavat ratsastajat, kojootit, rähjäiset lainsuojattomien rajakaupungit, koko sen maailman, jonka tunnistamme Villinä Läntenä.
Elokuvan yksi lukuisista ja suurista tehokeinoista ovat kasvot - niissä silmät - sekä myös lähikuvat käsistä. Mitä erilaisimmat kasvot ja mitä erilaisimmat ilmeet tarkoissa lähikuvissa täyttävät koko kuva-alan. Katsoja voi ajan kanssa tutkiskella mitä rikkainta ja paljastavinta kasvogalleriaa ja kaikkea sitä, mitä kasvot, ilmeet, äänet ja naurut kertovat.
"Hyvän" Clint Eastwoodin kasvot näyttäytyvät hänen osansa mukaisesti hyvin selkeinä, puhtaina ja tyylikkäinä. Ei tämä "Hyväkään" siinä mielessä ole ihan puhdas pulmunen ja hyvä, millaisena käsite vaikkapa johonkin nunnaan liitetään. Mutta hänen toimiaan ohjailee kuitenkin tietty, asemiehen hyveellisyys. Ainakin kerran myös "Hyvän" kasvot ovat kohtuullisen ruttoisessa ja rupisessa kunnossa, kun ne palavat polttavassa autiomaassa - mutta tästä kasvot toipuvat yllättävänkin nopeasti.
"Pahan" Lee Van Cleefin kasvoilla tuntuu asuvan itse pahuus, jollei hän olekin itse saatana. Hän nauraakin vain tappaessaan. Tämän Enkelisilmän silmät ovat palkkionmetsästäjälle mitä sopivimmat - vinot, kuin kiinalaisella taikka sudella. Useille ne ovat enkelisilmät siinä mielessä, että ne ovat viimeiset silmät, jotka he eläissään näkevät. Eräässä "piippukohtauksessa" Enkelisilmän apurina toimiva lihava sotilas kuulustelee Tucoa varsin suoraviivaisilla menetelmillä, joissa "Ruman" entuudestaankin paukuraista naamaa leivotaan yhä uusilla iskuilla ja potkuilla liki täysin muusiksi. Ja millä intensiteetillä ja ilolla ja tarkkaavaisuudella penkillä istuskeleva ja piippuaan röyhyttelevä Enkelisilmä tätä kuulustelua seuraakaan! Hänellä näyttää todellakin olevan silmää arjen estetiikalle ja kauneudelle! Yleensähän piippu liittyy rauhallisiin, leppeisiin taukohetkiin - ja juuri tällainen lempeä taukohetki tässäkin on meneillään, mutta Enkelisilmän tapaan.
"Ruman" Eli Wallachin kasvot ovat täydellisen irstaan, selkärangattoman ihmisen saastaiset kasvot, joidenka omistaja tappaa vaikka äitinsä muutamasta pesosta ja wiskipullosta. Kun näillä mustanpuhuvilla, parran peittämillä ja hikisillä kasvoilla vielä hyppii kärpäsiä, tulee etova tunne kaatopaikasta. Tämän hylkiön irvokkaan nautiskeleva nauru pulppuaa usein - ja hänen naurunsa kiihottuu sitä enemmän, mitä suuremmiksi käyvät jonkun kärsimykset. Hymypoikapatsasta hänelle ei silti mieluusti soisi, sillä hänen hymyssäänkin viihtyy kierous, käyryys ja petollisuus vailla vertaa.
Rikasta kasvogalleriaa täydentävät lukuisat sivuhahmojen kasvot. Erityisen sävähdyttävät ovat asekauppiaan puikulapotun malliset kasvot, joilla viipyy typertynyt ilme ja päästä ulos pullistuvat silmät. Nämä kasvot voisi kuvitella kirjurille taikka papille, mutta ei asekauppiaalle. Eikä hän asekauppiaana menestykään, ainakaan Tucon kanssa. Toinen toistaan pysähdyttävämmän rumia kasvoja ja etovia ihmisiä elokuvassa esitellään yhä uudelleen. Kun näitä vähämielisiä, rujoja naamatauluja on tovin katsellut - tulee mieleen jo lievä ahdistus, että tällaisiako me ihmiset todellakin olemme.
Yksittäisiä, tehossaan ylivertaisia kuvia ja pieniä tapahtumia virtaa elokuvassa toinen toisensa jälkeen. Kiväärin piipusta näkyy oikealta ensiksi vain kärkiosa, mutta hitaasti kuvaan tulee koko kivääri. Syöminen ja juominen ovat kuin minimalistista taidetta, josta otetaan kaikki irti. Milloin seurataan "Pahaa" aterialla, jossa jokainen ruokapalan liike kohti suuta sisältää äärimmäistä uhkaa ja kuin tikittää aikaa lähestyvälle kuolemalle - milloin taas katsellaan henkeä pidätellen "Ruman" läträilyä ja kurluttelua vedellä samaan aikaan, kun "Hyvä" hänen vierellään on kuolemassa janoon ja suorastaan palaa karrelle ja rokoille.
Elokuvan perusjuoni on tuttu, usein kerrattu ja yksinkertainen. Jossakin päin on kätkössä säkeittäin rahaa, jonka jäljillä koko tämä trio on. Elokuva on ladattu niin täyteen pieniä tapahtumia ja sivujuonia, että oikeastaan mitään tällaista suurempaa juonta ei aika-ajoin huomaakaan. Joka tapauksessa elokuva pitää katsojan mielenkiinnon täydellisesti hallussaan kaiken aikaa. Koskaan ei tule tunnetta, että olisi tehty vain täytettä, jotta elokuvalle olisi saatu pituutta.
Suurin osa kuvauksista on tehty Espanjassa - osa myös Italiassa - ja näissä on tavoiteltu samoja näkymiä, kuin elokuvan käsikirjoituksen New Mexikossa, jossa kaikki tapahtuu. Tapahtumien puitteina olevat maisemat, autiomaat ja vuoristot häikäisevät kauneudellaan ja antavat elokuvalle hyvin realistista sävyä. Tätä samaa realismia ja vaikuttavuutta tulee elokuvaan armeijan joukkojen liikkeistä. Suuret joukot avustajia ja 1500 paikallista sotilasta antavat joukkokohtauksille hyvin vaikuttavaa näyttävyyttä.
Silti tämä elokuva on parhaimmillaan aina silloin, kun tapahtuu näennäisesti jotakin hyvin pientä, johon poraudutaan vastineeksi sitten äärettömän tarkasti kiinni. Yksi näitä episodeja on, kun "Paha" ryöstää vankkureista kuolleiden omaisuutta. Miten nauttivaisen ja suorastaan hellän kunnioittavasti hän katselee ja käsittelee kuolleiden paksuja taskukelloja, jotka livahtavat kuin pulleat rotat hänen omiin liiveihinsä. Tuskinpa kukaan koskaan on nauttinut kuolleiden ryöstämisestä yhtä suuresti, kuin hän. Toinen suuri hetkensä ja kuvauksellisesti äärettömän tehoava Tucolla on silloin, kun hän juoksee ympäri hautausmaata ja etsii sitä oikeaa, aarrehautaa. Yhdessä musiikin kanssa tämä on elokuvan vaikuttavimpia kohtauksia.
Elokuvan erityisistä piirteistä yksi on se, että joku puhuu kaiken aikaa - hän on "Ruma" eli Eli Wallach. Jotkut taas vaikenevat ja lausuvat äärettömän kitsaasti ylipäänsä mitään - tällainen hiljaisen miehen osa on "Hyvällä" Clint Eastwoodilla.
Yksi elokuvaan liittyvä pieni, ehkä virheeksikin luettava, mutta harmiton seikka on se, että siinä käytetään dynamiittia - vaikka dynamiitti keksittiin vasta vuonna 1866, kun elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1862.
Hyvä elokuva tarvitsee aina hyvän ja vaikuttavan alun, joka tempaisee katsojan mukaansa. Tällä elokuvalla se on. Hyvä elokuva tarvitsee myös rikkaan ja tenhoavan keskikohdan, jotta katsoja pysyy hengittämättä sen äärellä kaiken aikaa - tällä elokuvalla sekin on. Hyvä elokuva tarvitsee vielä erittäin loistokkaan ja vangitsevan loppukohtauksen eli finaalin, jonka jälkeen katsoja jää ihan typertyneenä haukkomaan henkeään. Tällä elokuvalla sekin on. Monien mielestä juuri elokuvamaailman paras ja vaikuttavin finaali.
nimimerkki: Tunturisusi
Pisteet:
Arvosteltu: 07.10.2007
Katsottu: DVD
Arvostelija
Tunturisusi
Vieras
Maailmassa on täydellisiä elokuvia. Moni on sitä mieltä, ettei täydellistä elokuvaa olisi olemassakaan, mutta minä en allekirjoita sitä. On tietenkin katsojasta kiinni, pitääkö hän jotain elokuvaa täydellisenä, vai vaan poikkeuksellisen hyvänä, mutta minä kuulun niihin, joiden mielestä elokuvakin voi olla täydellinen. Miettikää nyt tekin hieman, jotka tätä arvostelua luette: miten luokittelisit muuten aivan virheettömän asian, joka miellyttää sinua erittäin suuresti? Eikö se silloin ala olla jo täydellinen?
Mutta nyt moni ihmettelee, mitä minä oikein hörisen? Eikös tämän arvostelun pidä kertoa itse elokuvasta? No, älkää huoliko palaan siihen aivan kohta, mutta haluan nyt ennenkaikkea tehdä kaikille selväksi, että mistä tässä hommassa oikein on kyse. Haluan määrittää sen sanan, mitä todennäköisesti tulen viljelemään kohdassa jos toisessakin tämän arvostelun aikana. Olen meinaan juuri kirjoittamassa arvostelua sen verran kunnianhimoisesta elokuvasta, että tavallinen arvosteluasteikko ei tahdo riittää sen osa-alueita ja kokonaisuutta kritisoitaessa. Nyt ollaan tekemisissä jonkun aivan muun kanssa. Nyt ollaan tekemisissä itse täydellisyyden kanssa.
Hyvät, pahat ja rumat valmistui vuonna 1966 ja oli täten viimeinen, mutta juoneltaan erillinen osa maestro Sergio Leonen ikimuistettavaan ja erittäin kunnianhimoiseen trilogiaan, Dollari-trilogiaan. Eikä superlatiiveilta kertakaikkiaan voinut välttyä. Ei sen enempää Leone, Eastwood, eikä kukaan muukaan. Kaikille varmaan oli selvää, että nyt oli luotu jotain aivan uskomatonta. Hyvät, pahat ja rumat tulisi ennen pitkää nousemaan kuolemattomaksi klassikoksi, eikä kukaan varmaan uskonutkaan mitään muuta.
Menossa on yhdysvaltojen sisällissota (1860-65), ja elokuvassa eletään sen lopunaikoja. Blondie (Clint Eastwood) on salaperäinen ratsastaja ja hän saa kiinni etsintäkuulutetun Tucon (Eli Wallach) ja jättää hänet hirtettäväksi. Samalla Blondie saa tietenkin löytöpalkkion. Mutta asia ei olekaan ihan niin kuin muille annetaan ymmärtää. Blondie nimittäin on maisemissa ja käyttää hyväkseen epäinhimillisen tarkkaa ampumatarkkuuttaan ja ampuu Tucon hirttoköyden katki juuri kriittisellä hetkellä. Näin Blondie ja Tuco pääsevät pakenemaan paikalta ja jakavat Blondielle alunperin tarkoitetun löytöpalkkion kahteen pekkaan. Omituisten sattumusten, petosten ja melkein kuolemaan hylkäämisien jälkeen parivaljakko päätyy taas yhteen ja lähtevät etsimään aarretta, joka on haudattu eräälle hautausmaalle. Ongelma vaan on siinä, että Tuco tietää missä hautausmaa on, mutta Blondie taas tietää, missä haudassa kyseinen aarre on. Heidän on siis pakko tehdä keskenään yhteistyötä päästäkseen molemmat osingoille aarteesta. Lopulta vielä paha Enkelinsilmä (Lee Van Cleef) asettaa oman lusikkansa maukkaaseen soppaan ja uskomaton lännenseikkailu on valmiina alkamaan toden teolla.
Tarkastelipa asiaa miltä kantilta tahansa, ei voi muuta kuin haukkoa hengitystään ja olla huolissaan omasta terveydestään. Sydän ei meinaa välttämättä kestää, meinaa melkein pysähtyä. Eikä sekään ole mikään ihme. Sen verran täydellisestä länneneepoksesta on kyse puhuttaessa Hyvistä, pahoista ja rumista. Eikä kyseessä olekaan mikä tahansa länneneepos. Kyseessä on ylivoimaisesti maailman paras lännenelokuva, mutta ennen kaikkea se on absoluuttisen täydellinen ja sanoinkuvaamaton taideteos. Ei siitä pääse yli eikä ympäri. Eikä ohitse. Ei mihinkään. Ei edes pakoon. Elokuva sulkee sinut omaan täydellisyyteensä, eikä tahdo päästää irti, vaikka lähtisit kauas siitä pahvikotelosta, jossa levyt sijaitsevat. Sen vaikutus tuntuu sydämessäsi, vaikka olisit satojen kilometrien päässä.
Onko yhtä sanoinkuvaamatonta täydellisyyttä edes olemassa? Ei. Ei voi olla. Kaikki osa-alueet ovat niin täydellisiä kuin voit koskaan edes kuvitella. Clint Eastwood on epäilemättä maailman paras näyttelijä ja mikäpä sen sopivampaa, kuin se, että hän tekee tässä elokuvassa parhaan roolisuorituksensa. Vaikka niitäkin on niin monia, niin monia, niin jonkun on aina pakko olla ylitse muiden. Ja Sergio Leone on yksi maailman parhaista ohjaajista. Täytyy nyt myöntää, että en ehkä pidä häntä ykkösenä, mutta Top-5 listalle ei tee todellakaan vaikeuksia yltää. Ja myös Sergiolle tämä elokuva on hänen uransa huippukohta. Ehdottomasti. Ja kenen muun vielä... Aivan! Ennio Morriconen, tämän maailman kaikkeuden parhaan elokuvasäveltäjän. Tämä elokuva on myös hänen kaikkien aikojen paras suorituksensa. Ai että, se tunnusmusiikki on niin mahtavan täydellinen. Voisin väittää pistäen jopa HPR-julkaisuni pantiksi, että jokainen on joskus kuullut sen musiikin. Ehdottomasti paras elokuvatunnari koskaan.
Ja mitä vielä on sanomatta? Sehän on tietenkin päivän selvää, että tämän pituisia arvosteluja en tule todennäköisesti kovin montaa enää kirjoittamaan, mutta on tämä leffa kyllä ansainnut kaiken sen saaman ylistyksen. Täydellisiä elokuvia on maailmassa muutamia, mutta niiden keskellä kaikkein korkeimmalle pallille kohoaa Hyvät, pahat ja rumat. Tuo täydellisen elokuvan konkreettinen ilmestymä, jonka loisto ei tule todennäköisesti himmenemään vuosien saatossa yhtään. Se on kuolematon taideteos, joka annetaan tuleville sukupolville ja yhä eteenpäin. Vaikka Sergio Leonesta on jo aika jättänyt ja Eastwoodkin lähentelee jo kahdenksaakymmentä, ei elokuvan loisto ole himmentynyt yhtään. Eli miksi siis näin tulisi käymään tulevaisuudessakaan?
Hyvät ihmiset, koen nyt että olen sanonut jo sanottavani. Kaikki on siis nyt sinun käsissäsi. Eli jos et ole vielä nähnyt tätä taideteosta, paikkaa puutteesi mahdollisimman nopeasti ja katso se. Ei. Siis piti sanomani, että KOE se. Tätä elokuvaa suosittelen aivan kaikille. Piditpä länkkäreistä tai et, piditpä elokuvista tai et. Silti: KOE tämä täydellisyys omin silmin. Muuten et voi levätä rauhassa. Aamen.
nimimerkki: Tolppanen
Pisteet:
Arvosteltu: 24.07.2006
Katsottu: DVD
Tammikuun 3. päivä 1929 Roomassa syntyi kaikkien aikojen paras elokuvantekijä, ensimmäiseksi postmoderniksi ohjaajaksi kutsuttu Sergio Leone. Leonen elämä rakentui miltei kokonaan elokuviin, onhan hän kerran sanonut: "Minä melkein synnyin elokuvaan. Molemmat vanhemmistani tekivät alalla töitä. Kaikki elämässäni pyöri elokuvan ympärillä. Niinpä minulle elokuva oli elämän päätarkoitus." Leone esiintyi alkuun isänsä Vincenzo Leonen elokuvissa pienissä sivurooleissa. Vähitellen hän alkoi kehitellä omia projektejaan. Leonen teoksissa elokuvaoppi tuntuu, mutta hänen oma tyylinsä, jota ovat monet ohjaajat myöhemmin jäljitelleet, erottuu selvästi.
Vuotta myöhemmin syntyneeseen, toiseen elokuvalegendaksi luokiteltavaan mieheen, Clint Eastwoodiin, hän tutustui hakiessaan amerikkalaista pääosanäyttelijää tulevaan elokuvaansa. Elokuvan nimeksi tuli Kourallinen dollareita (1964) ja siitä tuli valtava menestys, tuoden spagettiwesternit maailman tietoisuuteen. Se, ja dollaritrilogiaksi kutsutun kolmeosaisen elokuvasarjan (jonka osat eivät juonellisesti liity toisiinsa) toinen osa, Vain muutaman dollarin tähden (1965) olivat kaikesta huolimatta vasta lämmittelyä tulevaa mestariteosta ajatellen.
Tämä mestariteos tuli kantamaan nimeä Il Buono Il Brutto Il Cattivo, suomalaisittain Hyvät, pahat ja rumat. Se räjäytti potin lopullisesti ja Sergio Leonen puumerkki painoi elokuvahistoriaan sellaisen jäljen, että sitä ei tulevien sukupolvien aikanakaan milloinkaan tulla unohtamaan. Mainittakoon, että Yhdysvalloissa elokuva sai ensi-iltansa vasta lähes kaksi vuotta valmistumisvuotta myöhemmin. Budjettia elokuvalla oli trilogian aikaisempia osia huomattavasti enemmän, mikä näkyy monissa kohtauksissa rakentaen tunnelmaan suureellista loistokkuutta.
Eletään 1860-lukua Yhdysvaltojen ollessa sisällissodassa. Blondiella (Clint Eastwood) ja Tucolla (Eli Wallach) on oma tapansa hankkia rahaa käyttäen hyväksi Blondien yliluonnollisen hyvää ampumistarkkuutta. Muutamien tapahtumien ja aavikkoreissujen seurauksena he ovat ajautuneet ristiriitoihin, mutta joutuvat pakosti tekemään yhteistyötä lähtiessään noutamaan valtavaa kätkettyä omaisuutta, jota tavoittelee myös Sentenza (Lee Van Cleef). Lopulta koko seikkailu kulminoituu kauniille, valtavalle hautausmaalle, jonka sentrumissa käydään elokuvahistorian näyttävin mittelö näiden kolmen revolverimiehen kesken. Vaikka juoni ei älyttömän monimutkainen olekaan, saadaan sillä elokuvaan aikaan käsittämättömän hieno seikkailuhenki.
Hyvä, Blondie, Clint Eastwood, kuvaa osittaisella petturuudellaan kuinka kukaan lännessä ei ollut täydellisen hyvä. Blondie ei pahemmin suutaan avaa, muuten kuin sikaria poltellessa, vaan antaa revolverin puhua puolestaan. Raha ja oma etu on tavoitteena sellainen, että kumppanitkin ovat tarpeen tullen petettävissä sitä saavutettaessa. Eihän Blondie silti ketään aivan tuosta vaan päästä päiviltä, mutta tilanteen tullen ei ala epäröimäänkään. Clint Eastwood oli uransa alulla ja vielä kovin tuntematon nimi ennen dollaritrilogiaa, mutta lahjoja sekä karismaa löytyi vaikka muille jakaa. Dollaritrilogian jälkeen alkoi Eastwoodille elokuvatarjouksia sadella, joten miehen läpimurto oli pitkälti Leonen ansiota. Ilme ei näytellessä paljoa värähdä, mutta sehän sopii Blondie-hahmoon kuin sikari saman äijän suuhun.
"Two hundred thousand dollars is a lot of money. We're gonna have to earn it."
Paha, Sentenza, "Enkelin silmä", Lee Van Cleef, puolestaan edustaa häikäilemätöntä varjopuolta, mutta ei hahmoa voi aivan läpeensä pahaksikaan kutsua. Sergio Leone on vähentänyt yleensä vastakohdiksi luokiteltavien hyvän ja pahan välistä eroa. Lee Van Cleefiä parempaa vaihtoehtoa en rooliin voisi kuvitella. Hänelläkin on sitä karismaa, jota rooli vaatii. Kerrottakoon, että rooliin oli ehdolla muuan mies nimeltä Charles Bronson, mutta tämä kieltäytyi. Saihan Bronson roolin silti Sergio Leonen myöhemmästä lännenelokuvasta, Huuliharppukostajasta (1968).
"Oh I almost forgot. He payed me a thousand. I think his idea was that I kill you."
Ruma, Tuco, Eli Wallach. Tämän lännenfiktion hauskin hahmo, meksikolainen rosvo, on vähintään yhtä tärkeä osa elokuvaa kuin kaksi edellistä. Eli Wallachin Sergio Leone valitsi rooliin nähtyään tämän hienon roolityön lännenelokuvassa Näin valloitettiin Villi Länsi (1962), jossa Wallachin hahmo muistutti hieman Tucoa. Hyvissä, pahoissa ja rumissa Wallach näyttää parasta osaamistaan vetäessään elämänsä roolityön. Tucon rooliakin tarjottiin Charles Bronsonille, mutta mies kieltäytyi myös siitä. Parempi kyllä näin, sillä Bronsonille ei rooli mielestäni olisi liiemmin sopinut.
"When you have to shoot, shoot, don't talk."
Spagettiwesterneissä on paljon samaa kuin amerikkalaisissa vastaavissa, mutta erottuvat ne tyyliltään silti selvästi. Niissä ei ole turhaa dramatisointia tai mitään romansseja, vaan ne kertovat uskottavista, eleettömistä lännenmiehistä ratkaisemassa erimielisyyksiä kuudesti laukeavillaan. Miljööt ovat karumpia ja väkivalta selvästi rajumpaa, maskuliinisuus huipussaan.
Sergio Leonen aiemmista trilogian osista hioutunut tyyli nousee tässä elokuvassa huippuunsa. Dialogi ei ole tiheätä, mitä kuvastaa hyvin se, että ensimmäisten kymmenen minuutin aikana elokuvassa ei puhuta sanaakaan. Tarkasti hiotut kohtaukset ovat pitkiä ja sisältävät ohjaajan tyylille tuttuja lähikuvia sekä laajoja kauko-otoksia, eikä lännenelokuville tyypillisiä kauniita maisemiakaan unohdeta käyttää hienosti hyväksi. Musiikin taitava käyttö on myös Leonen tavaramerkkejä.
Hyvissä, pahoissa ja rumissa vallitsee tietynlainen mahtipontisuus verrattuna moneen muuhun lännenelokuvaan. Se ei silti yritä luonnehtia liian paljoa, mihin sorrutaan lievästi esimerkiksi Huuliharppukostajassa. Elokuvan arvoa ei vähennä yhtään se, että se on kuvattu aitojen amerikkalaisten preerioiden sijasta niitä muistuttavissa Espanjan maisemissa, vaan tuo oman mausteensa ja vähentää maksimaalisen realismin tavoittelun tärkeyttä luoden fiktiivisemmän elokuvamaailman vaikutelmaa.
Legenda on myös säveltäjä Ennio Morricone, Sergio Leonen läheinen ystävä, joka teki elokuvaan jumaloitavan hyvän tunnusmusiikin "Il Buono Il Brutto Il Cattivo", joka kuunneltaessa tuntuu sydämessä asti. Morriconen säveltaidehan ei ole aivan tyypillistä lännenelokuvamusiikkia. Se on sekoitus mm. erilaisia puhallinsoittimia, vihellyksiä, huutoja, kojootin ulvontaa sekä sinfoniaorkesterin pauhua, joita Morricone tunteella yhdistelee sävellyksiinsä mestarillisesti. Sergio Leone on jättänyt moneen kohtaukseen soundtrackin varaan hyvin paljon ja sehän tässä tapauksessa toimii erinomaisesti.
Ensi vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta elokuvan valmistumisesta, mutta vaikutustaan se ei ole menettänyt lainkaan. Parempaa elokuvaa ei tulla todennäköisesti koskaan näkemään. Katsella sen voisi vaikka joka päivä kyllästymättä. Samaa ei voine sanoa yhdestäkään muusta elokuvasta.
Vaikka western ei olisi suosikkigenresi, kannattaa tämä silti katsoa, mikäli elokuvat kuuluvat vähääkään kiinnostuksiisi. Pituus saattaa hieman pelottaa, mutta elokuvaa katsellessa ajantaju katoaa ja kolmetuntinen vierähtää sangen nopeasti.
Hyvät, pahat ja rumat on uskomattoman komea sekoitus sekä viihdettä että taidetta täyttäen elokuvan esteettiset arvot, kuvauksen, leikkauksen, dialogin, ihmiskuvauksen ja kaiken muun täydellistäkin paremmin. Se on elokuvahistorian kirkkain helmi, kunnioitettavan korkea mestariteos, elokuvaelämys, kuolematon klassikko. Elokuva, jota ei kerran nähtyään unohda koskaan.
Il Perfecto.
nimimerkki: SpinalCrap
Pisteet:
Arvosteltu: 05.12.2005
Katsottu: DVD
Lopputekstit tulivat juuri ruutuun, joten nyt on aika arvostella Sergio Leonen ohjaama, legendan mittakaavat saanut Hyvät, pahat ja rumat. Aluksi sanottakoon että elokuvan visuaalinen komeus päihittää karussa esteettisyydessään Matrixin ja muiden efektihirmujen maisemat juuri rosóisuudellaan ja arkisuudellaan.
Yhdysvaltain sisällissota käy täysillä. Blondie (Eastwood) ystävänsä Tucon (Wallach) kanssa elattavat itsensä lavastamalla Tucon rikolliseksi, jonka Blondie ottaa kiinni, toimittaa viranomaisille saaden löytöpalkkion ja vaputtaen Tucon taas. Helppoa rahaa, mutta Blondiepettää Tucon ja jättää tämän aavikolle. Tästähän Tuco riemastuu ja päättää kostaa, mutta ennen kuin Blondie ehtii kuolla, Blondie saa tiedon valtavan kultaomaisuuden sijainnista, joten Tuco jättää Blondien henkiin. Alkaa armoton matka läpi sisällissodan runteleman Etelävallan.
Mielestäni elokuvan liikuttavin kohtaus on se, kun Tuco kohtaa pappisveljensä eräässä luostarissa. Tuco on viettänyt roiston elämää veljen opiskellessa papiksi, joten voi arvata etteivät veljesten välit ole hyvät. Veljesvihassa ja -rakkaudessa on sellainen määrä voimallista katkeruutta että ihan raavaskin mies herkistyy.
Elokuvassa näkyy hyvin sodan mielettömyys; erään sillan toisella puolella on Etelän ja toisella Pohjoisen joukkoja. Silta täytyy pitää hallussa että sitä pitkin voidaan hyökätä, mutta taas puolustaa ettei vihollinen pääse yli. Miehiä kuolee laumoittain yhden sillan vuoksi - tässä kenties vaikuttavin esitys sodan mielettömyydestä mikä on koskaan tullut vastaan. Myöskin teloituskohtaus jää mieleen brutaalina ja omituisena.
Elokuva on hyvä yhdistelmä westerniä, mustaa huumoria, sodanvastaisuutta ja Clint Eastwoodin uskomattoman hyvää näyttelytyötä. Eli Wallach näyttelee myös hyvin omaperäisenä ja hieman sadistisensorttisena Tucona. Hyvä pätkä.
nimimerkki: Galeazzo
Pisteet: 
Arvosteltu: 01.11.2005
Katsottu: DVD
Sergio Leone on oma suosikkiohjaajani, ja Clint Eastwood suosikkinäyttelijäni. Kun heidät yhdistää, tulee mieleen spaghettiwestern. Spaghettiwesternistä tulee mieleen spaghettiwesternien mestariteos, Hyvät, pahat ja rumat. Hyvät, pahat ja rumat taas on maailman paras elokuva. Se on parempi kuin Kummisetä, Huuliharppukostaja ym. muut elokuvataiteen mestariteokset. Se on mahtava elokuva.
Juoni on jo kerrottu moneen kertaan tuossa alempana, joten jätänpä kertomatta.
Ohjausta pitää oikein ylistää erikseen, niin mahtavaa se on. Sergio Leonen mahtavat maisemat, silmä- ja asekäsi-zoomaukset ovat niin mahtavia, että sitä ei voi kertoa, se pitää nähdä. Sisällissota, kolme miestä, jotka kaikki vihaavat toisiaan, upea loppukohtaus ja kaikki muu mahtava yhdistyy tässä mestariteoksessa.
Näyttelijätyotäkin pitää ylistää, sillä Clint on äijä isolla äällä, itse coolius ja sopii Blondien rooliin kuin luoti rintaan. Eli Wallach näyttelee hienosti rääväsuista meksikolaisroistoa ja ruumiinryöstäjää. Lee Van Cleef on suorastaan mahtava palkkamurhaaja-Enkelisilmänä. Sivuosanäyttelijätkin osaavat hommansa.
Musiikki on loistavaakin loistavaampaa, mikään musiikki ei olisi sopinut paremmin tähän elokuvaan. Säveltäjänä toimi Ennio Morricone, joka teki musiikit Leonen sekä aikaisimpiin että myöhempiin elokuviin.
Suosittelen Hyviä, pahoja ja rumia kaikille jotka ylipäätänsä pitävät hyvistä elokuvista.
Yhteenveto: Hyvät, pahat ja rumat on maailman paras elokuva, ja loppukohtaus on yksi maailman parhaista kohtauksista. Amen.
nimimerkki: Jope Pitkäviha
Pisteet:
Arvosteltu: 15.08.2005
Katsottu: DVD
Blondie (Clint Eastwood) ja Tuco (Eli Wallach) ovat keksineet hieman eriskummallisen tavan hankkia rahaa. Tucosta on luvattu palkkio, Blondie vie Tucon viranomaisille, ottaa rahat, ja kun Tuco pitäisi hirttää Blondie ampuu köyden poikki ja he jakavat rahat. Blondie kumminkin irtisanoo heidän sopimuksensa ja jättää Tucon kuolemaan aavikolle. Pienten kohtalon oikkujen jälkeen, kun Blondien ja Tucon osat ovat vaihtuneet he löytävät eräät vankkurit joissa on eräs mies, joka kertoo kulta-aarteesta, joka on haudattu hautausmaalle. Ainoa ongelma on se, että Tuco tietää hautausmaan nimen ja Blondie missä haudassa aarre on. Jos he mielivät saada aarteen heidän pitää toimia yhdessä. Matkaa on myös Jarruttamassa paha Enkelinsilmä (Lee Van Cleef).
Tässä se sitten on. Koko maailman paras elokuva. Se on teknisesti mahtava, kun miettii, että se on valmistettu vuonna 1966.
Tarjolla on pelkästään hyviä roolisuorituksia ja ohjaus on aivan maagista. Käsikirjoituksessa on kaikki kohdallaan. Tästä ei puutu mitään. Ennio Morriconen mahtava musiikki kruunaa kokonaisuuden. Parhaan roolisuorituksen tekee ehdottomasti Eli Wallach rääväsuisena Tucona.
Hyvä (Clint Eastwood)
Paha (Lee Van Cleef)
Ruma (Eli Wallach)
Mahtava ohjaus ja käsikirjoitus, mutta ennen kaikkea roolisuoritukset. Western-fanien pakko-ostos, Clint fanien pakko-ostos, elokuvafanien pakko-ostos. Ehdottomasti maailman paras elokuva.
nimimerkki: Scarface
Pisteet:
Arvosteltu: 01.01.2005
Katsottu: DVD
Sergio Leonen vuosina 1964-1966 ohjaama dollaritrilogia näytti lännenelokuville uuden suunnan. Aikaisemmin westernit olivat pääsääntöisesti amerikkalaisia ja ohjaajina toimivat sellaiset nimet, kuten John Ford ja Howard Hawks. Leonen dollaritrilogian ensimmäinen osa Kourallinen dollareita oli alkua uudenlaisille lännenelokuville, joita alettiin kutsua italo- tai spagettiwesterneiksi. Nimitys johtuu siitä, että elokuvat tuotettiin Italiassa. Vain muutaman dollarin tähden oli dollaritrilogian kakkososa, kunnes vuonna 1966 tuli trilogian päättävä osa Hyvät, pahat ja rumat. Aikanaan se sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta nykyään monet pitävät sitä parhaimpana westerninä ja se on saanut todellisen klassikon aseman.
Leonen spagettiwesterneillä on monia tyypillisiä piirteitä, joista muodostui ohjaajan tavaramerkki. Hänen kamerankäyttönsä oli jotain aivan uutta. Leone käytti todella paljon lähikuvia, joiden keskellä saattoi olla pitkiä kauko-otoksia. Toinen tyypillinen tekijä Leonen westerneille oli uudenlainen sankarimalli. Muodostui termi "man with no name", jota edusti dollaritrilogiassa Clint Eastwood. Tunnusomaista Leonen westerneille oli myös Ennio Morriconen säveltämät musiikit, jotka poikkesivat siitä, mitä ennen westerneissä oli kuultu. Hyvissä, pahoissa ja rumissa Leone ylitti aikaisemmat elokuvansa miltei joka osa-alueella, ja tuloksena syntyi todellinen mestariteos.
Hyvät, pahat ja rumat keskittyy kolmen henkilön ympärille. Hyvänä on Blondie (Clint Eastwood), pahana Enkelisilmä (Lee Van Cleef) ja rumana Tuco (Eli Wallach). Päähenkilöitä yhdistää se, että kaikki jahtaavat samaa kulta-aarretta ja tarvitsevat sen löytämiseen toistensa apua. Tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissodan aikoihin. Kolmikon rahasaaliin jahtaamista ei edes estä ympärillä vallitseva sota, vaikka matkan varrella vastaan tuleekin monia ongelmia. Tapahtumia kulkiessa vauhdilla eteenpäin taustalla soi Ennio Morriconen jumalallinen tunnussävelmä, joka pelkästään yksin pystyy nostattamaan tunnelman korkealle tavanomaisissakin kohtauksissa.
Hyvissä, pahoissa ja rumissa riittää ikimuistoisia tapahtumia. Mukana on paljon westerneille tyypillisiä ammuskeluja, hyvää dialogia ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Juuri hienot kohtaukset ovat elokuvan pääasia, koska juoni on melko suoraviivainen. Samaan aikaan käytävä sisällissota antaa juonelle mielenkiintoista lisäsävyä. Hyvien, pahojen ja rumien loppupuolella on hieno sotakohtaus, joka on elokuvan vanhuuteen nähden taidokkaasti tehty. Kohtaus kuvaa sodan raadollisuutta ja julmuutta, ja siihen verrattuna pääkolmikon ammuskelut ovat vähäpätöisiä. Katsellessaan Tucon kanssa sivusta taistelun kulkua, jopa kylmäverisesti miehiä tappamaan tottunut Blondie osuvasti toteaa: "En ole ikinä nähnyt miehiä tuhlattavan näin kamalasti."
Hyvien, pahojen ja rumien kolme päähenkilöä poikkeavat hyvin toisistaan ja näyttelijäsuoritukset ovat karismaattisia ja kaikin puolin loistavia. Clint Eastwood on sankarina tuttuun tyyliin todella tyly ilmestys sikari huulessaan ja yliluonnollisilla ampujanlahjoilla varustettuna. Lee Van Cleef on juuri niin ovela ja paha kuin kuuluukin olla. Koko elokuvan meinaa kuitenkin varastaa Eli Wallachin esittämä Tuco, jonka ansiosta Hyvät, pahat ja rumat on selvästi huumoripitoisempi kuin dollaritrilogian kaksi ensimmäistä osaa. Vastapainoksi Blondielle, joka tyytyy olemaan suurimmaksi osaksi hiljaa ja antaa ennemminkin aseensa puhua, Tuco päästelee suustaan asioita minkä kerkeää. Hänen repliikkinsä ovat välillä aivan loistavia ja niissä on myös sopivasti huumoria mukana. Tuco on siinä mielessä mielenkiintoinen hahmo, että hänessä yhdistyy taitavasti sekä hyvä, että paha. Tuco jää varmasti lännenelokuvien historiaan legendaarisimpien hahmojen joukkoon.
Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtaus on tuttuun Leonen tyyliin jotain aivan upeaa. Se onkin yksi kaikkien aikojen mahtavimmista loppukohtauksista. Lopputaistelussa kolmikko pääsee vihdoinkin kohtaamaan toisensa kunnolla. Kohtauksessa yhdistyvät kaikki Leonelle tyypilliset piirteet: pitkä taistelun valmistelu, paljon lähikuvia ja nopeita leikkauksia kuvasta toiseen, Ennio Morriconen tunnelmalliset sävelmät ja PAM, laukaukset tulevat ja itse taistelu on pitkän odottamisen jälkeen muutamassa sekunnissa ohi. Kohtauksen tunnelma on suorastaan taivaita hipova ja se on loistava finaali koko dollaritrilogialle.
Hyvät, pahat ja rumat on elokuvanautintoa parhaimmillaan. Pidänkin sitä parhaimpana ei-amerikkalaisena elokuvana koskaan. Se on elämää suurempi lännenseikkailu, joka on täynnä upeita kohtauksia ja loistavia henkilöhahmoja. Hyviä, pahoja ja rumia voi pitää ajattomana klassikkona, joka kestää kevyesti useita katselukertoja.
DVD:llä julkaistu Hyvien, pahojen ja rumien Special Edition -versio on 15 minuuttia perusversiota pidempi. Monet kohtaukset syventävät hyvin tarinaa, joten Special Edition on kaikin puolin vieläkin eheämpi kokonaisuus. Elokuvan kuva on restauroitu hienosti DVD:lle, mutta digitaaliseen muotoon kunnostettaessa ääntä ei ole saatu muutettua kotiteatterilaitteita hyödyntäväksi 5.1-monikanavaääneksi. Ääni kuuluu lähinnä etukanavista, mutta tämä ei silti häiritse mahtavaa elokuvakokemusta.
nimimerkki: Pezou
Pisteet:
Arvosteltu: 03.12.2004
Katsottu: DVD
Arvostelija
Pezou
Vieras
Kolmekymmentäkahdeksan vuotta sitten Sergio Leonen dollaritrilogia eteni päätösepisoodiinsa kehutun Hyvä, pahat ja rumat – elokuvan myötä. Aikalaisekseen superkallis leffa oli – ja on edelleenkin – kaunistelematonta kerrontaa kovista ja brutaaleista ajoista, jolloin armoa ei tunnettu.
Hyvät, pahat ja rumat eli tuttavallisemmin HP&R ei ole kaikesta loistavuudestaan huolimatta täydellinen teos. Osaksi menoon vaikuttaa varmasti Leonen parhaimman työn eli Huuliharppukostajan täydellisyys. Huuliharppukostaja pystyy nimittäin joka osa-alueella selvästi parempaan suoritukseen kuin HP&R. Ainoastaan itse juonen osalta taalakolmikon päätös yrittää pistää paremmaksi, mutta kompastuu lopulta liialliseen venyttelyyn matkallaan kohti kulta-aarretta. Ja vaikka tämän teoksen yhteydessä ei mainittaisikaan Harmonicaa, niin HP&R ei aivan ole kaiken hehkutuksen arvoinen. Eikä lausetta parane ymmärtää väärin, sillä ehdoton klassikko on kyseessä, se vain ei ole aivan kaikkien (täydellisten) osiensa summa. Reilut parikymmentä minuuttia viivyttelystä olisi irronnut pois, eikä raina olisi kärsinyt lainkaan. Päinvastoin, se olisi ansainnut puoli pojoa lisää.
On siis hyvä Blondie eli Joe (Eastwood) ja ruma Tuco (Wallach). He tienaavat rahaa vähintäänkin epäilyttävällä tavalla: Joe vangitsee etsintäkuulutetun Tucon, nostaa luvatut rahat ja pelastaa tämän aina juuri ennen hirteen joutumista. Sitten rahat jaetaan ja käydään uuden haasteen pariin. Ja jos on rahanhankkimistapa epäilyttävä, niin tuplasti epäilyttävämpää on miesten ystävyys, jossa toista puukotetaan selkään minkä ehditään. Yksi Leonen hienoimpia vetoja on Joen lempinimi. Hyviä tekoja ei juurikaan vähäpuheiselta sankarilta nähdä, mutta sekin oikeuttaa kuoleman aikoina moiseen nimeen.
Paha Sentenca (Van Cleef) on sitten se kolmas henkilö, kersanttismies, joka häärii kaksikon ja mystisen kulta-aarteen perissä. Matkalla kohti 200 000 dollaria ei vältytä sodalta, kurjuudelta, aaavikoilta ja kärsimykseltä. Kaiken maagisuuden ja Morriconen loistavan (muttei todellakaan parhaan) kojoottiteemascoren keskellä on myös huonompia ratkaisuja. Clint & tykki versus Tuco -taistelu hautuumaan tykönä ei säväytä ja yleensäkin ottaen arvet paranevat hupaisalla tavalla. Kohta, jossa suuret taistelijat Joe & Tuco hukkaavat vaistonsa ja kävelevät sotilaiden leirin vierestä huomaamatta sitä, on oikeasti hieman huvittava. Eikö kuvaa olisi voitu leikata leiriin eri tavalla...
HP&R on kaunis teos. Aseet paukkuvat, näyttelijäkaarti vakuuttaa Clint etunenässä ja vihollisen henkiä menee, mutta enempää pisteitä ei silti rainalle heru. Viittä tähteä en harkitsisikaan: Hyvät, pahat ja rumat on niukasti trilogian paras osa ja maksimaalisesti venytetty westerneepos.
Pisteet:
Arvosteltu: 11.10.2004
Katsottu: Kotona
Blondie (Clint Eastwood) ja Tuco (Eli Wallach) tienaavat itselleen rahaa hieman erikoisella tavalla. Koska Tuco on etsintäkuulutettu niin Blondie ottaa hänet aina kiinni, nostaa palkkiorahat ja jättää tämän hirtettäväksi. Blondie kuitenkin ampuu aina hirttököyden poikki jotta Tuco pääsisi karkuun ja kaksikko jakaa rahat sitten keskenään. Eräänä päivänä Blondie kuitenkin sanoo sopimuksen irti ja jättää Tucon yksin kuumalle aavikolle. Tuco kuitenkin selviää koettelemuksesta ja päättää maksaa Blondielle potut pottuina laittamalla tämän kävelemään kuumalle aavikolle. Kaksikko löytää aavikolta kuolleita miehiä täynnä olevan vaunun, jossa vain yksi mies on elossa. Ennen kuolemistaan mies ehtiikin kertoa Tucolle hautausmaasta minne on kätkenyt kulta-aarteen. Tuco tietää minne hautausmaalle aarre on kätketty mutta ei tiedä mihin hautaan. Koska Blondie tietää haudan nimen niin Tuco alkaa tekopyhästi ystävystymään Blondien kanssa jotta Tuco saisi haudan nimen. Kaksikko lähteekin pitkälle matkalle, jonka aikana he joutuvat mm. Amerikan sisällissodan keskelle ja kohtaavat ilkeän Angel Eyen (Lee Van Cleef), joka myös havittelee kulta-aarretta.
Hyvät, pahat ja rumat on Sergio Leonen dollaritrilogian kolmas ja viimeinen osa. Samalla myös paras sillä näin hienoa päätöstä ei voi edes kuvitellakkaan. Elokuva pistää katsojan hiljaiseksi joka osa-alueella ja pystyy pitämään katsojan otteessaan koko kestonsa (164 min) ajan. Katselukokemuksen kruunaavat Sergio Leonen mestarillinen ohjaus, loistavat näyttelijät ja Ennio Morriconen loistavaakin loistavampi musiikki, jota ilman elokuva ei olisi yhtä mahtava kuin nyt. Clint Eastwood on elementissään Blondiena, joka ei turhia pölise. Eli Wallach on myös loistava ja omalla tavallansa hauskakin Tucona. Lee Van Cleef ohn myös ilmiömäinen mutta hän on yllättävän vähän aikaa leffassa mukana mikä pisti sinänsä harmittamaan sillä olisi herraa voinut katsoa enemmänkin. Pääkolmikon lisäksi myös muutkin näyttelijät näyttelevät hyvin ja ovat hommansa osaavia. Sergio Leone ohjaa taas tutulla mestarimaisella tavalla ja on hionut Hyvistä, pahoista ja rumista kiiltävän timantin.
Hyvät, pahat ja rumat ei ole pelkästään yksi parhaita länkkäreitä vaan myös parhaita elokuvia koskaan. Omat odutukseni se lunasti täysin ja vähän enemmänkin. Leonen tiimi on saanut kasaan loistavaakin loistavamman katselukokemuksen, josta löytyy Sergio Leonen länkkäreille tyypillisiä piirteitä ja näistä mainittakoon mm. lopun legendaarinen kolmintaistelu, jossa hyvä, paha ja ruma ovat toisiaan vastaan kolmion muotoisessa ringissä hautausmaalla, jonne kulta-aarre on kätketty. Tunnelmaa tukee Morriconen musiikki ja tiukka kuvaus joka näyttää kolmikon pienimmätkin liikahdukset ja hikipisarat. Myös veristä väkivaltaa tässä on yllättävän paljon sillä tuon ajan länkkäreissä (vertaa John Waynen länkkärit) ei ollut väkivaltaa yhtä paljon kuin tässä. Budjetti on ollut tässä edellisosia suurempi mutta se ei ole painanut elokuvan tasoa alaspäin vaan päinvastoin sillä Leonen visiot pääsevät oikeuksiinsa tässä elokuvassa.
Noh, mitäpä tähän loppuun voisi sanoa enää? Täysi viiden tähden elokuva, joka kestää monet katselukerrat ja kiertää isältä pojalle. Upeat näyttelijät, loistava musiikki, mestarillinen ohjaus, huippuunsa trimmattu käsikirjoitus, tiukka kuvaus ja kauniit maisemat tekevät tästä elokuvasta pomminvarman katselukokemuksen. Valitettavasti Leone kuitenkin menehtyi liian aikaisin ja monet mestariteokset jäivät toteuttamatta, mutta jätti herra kyllä jälkensä elokuvahistoriaan sellaisella taidolla että huh, huh. Jokaisen elokuvia rakastavan pitää nähdä tämä ainakin kerran elämässään.
nimimerkki: Mask
Pisteet:
Arvosteltu: 10.10.2004
Katsottu: Kotona
Hyvät, pahat ja rumat on komea päätös hienolle Dollaritrilogialle. Tämä leffa on omasta mielestäni trilogian paras osa. Sergio Leonen ohjaus ja Ennio Morriconen musiikki muodostavat täydellisen kokonaisuuden.
Eletään Yhdysvaltain sisällissodan viimeisiä aikoja. Angel Eye (Lee Van Cleef) etsii erästä miestä, joka on piilottanut kulta-aarteen tuntemattomaan paikkaan. Toisaalla Tuco-niminen heppu (Eli Wallach) on hirsipuussa kaverinsa Blondien (Clint Eastwood) pettämänä. Blondie kuitenkin pelastaa Tucon viime hetkellä ja he pakenevat. Tuco ei kuitenkaan jätä asiaa siihen vaan pistää Blondien kävelemään tappavalla aavikolla. He kohtaavat kuolevan etelävaltioiden sotilaan ja he saavat tietää kätketyn kulta-aarteen sijainnin. Tuco saa hautausmaan nimen, muttei haudan nimeä. Blondie saa puolestaan haudan nimen. Miehet joutuvat nyt tekemään yhteistyötä. He joutuvat myös sotkeutumaan Yhdysvaltain sisällissotaan. Myös Angel Eye on samaisen aarteen perässä.
Hyvät, pahat ja rumat kuuluu maailman parhaimpiin elokuviin. Omallakin top-listallani se yltää kärkisijoille saakka. Sergio Leonen ohjaus ja Ennio Morriconen musiikki pitävät siitä huolen. Myös kohtaukset ovat huolella tehtyjä ja musiikki on todella hieno. Elokuva kuvaa myös hyvin sisällissodan raakuutta. Elokuva ei muutenkaan kaihda väkivallan ja veren näyttämistä. Näyttelijät tekevät todella hyvää työtä.
Pisteet:
Arvosteltu: 10.10.2004
Katsottu: Kotona
Hyvät, Pahat ja Rumat on viimeinen osa Sergio Leonen kuuluisasta dollaritrilogiasta. Leffa valmistui vuonna 1966 ja se voidaan vielä tänäkin päivänä lukea maailman parhaisiin westerneihin, ellei sitten jopa ole paras genressään. Kyseinen leffa on samalla ehkä Leonen hienoin teos (Huuliharppukostaja ei käy kaukana) ja viimeistään tämä elokuva teki myöskin Clint Eastwoodista tähden. Pitemmittä puheitta suoraan asiaan.
Puolen tunnin pituinen alkusysäys antaa elokuvalle hyvän vauhdin. Alkusysäyksen aikana leffan päähenkilöt tehdään katsojille tutuiksi ruudinkäryn sävyttämänä. Ovelan juonen avulla Eastwoodin esittämä "Blondie" eli hyvä ja Eli Wallachin esittämä "Tuco" eli ruma, tienaavat hieman helppoa ja ylimääräistä kahisevaa, kunnes viimeisen keikan jälkeen Blondie pettää Tucon ja jättää tämän aavikolle rahattomana hortoilemaan, Tuco vannoo kostoa. Toisaalla elokuvan kolmas päähenkilö "Angel Eye", joka tunnetaan myöskin pahana, haaveilee erään sisällissotaan lähteneen sotilaan suurelle hautausmaalle piilottamasta suuresta kulta-aarteesta. Angel Eye tekee kaikkensa löytääkseen aarteen ja lähtee omalle ristiretkelleen kullankiilto silmissään. Näiden juonenkäänteiden myötä elokuva varsinaisesti vasta alkaa ja elokuvaelämys voi alkaa.
Vaiherikkaiden tapahtumien ja takaisinmaksun jälkeen Tuco ja Blondie saavat kuin sattumankaupalla tietää myöskin suurelle hautausmaalle piilotetusta kulta-aarteesta. Suureksi ongelmaksi muodostuu vain se, että Tuco tietää hautausmaan nimen, mutta ei haudan nimeä, johon aarre on piilotettu. Blondie taasen saa tietää haudan nimen, yhteistyö kulta-aarteen löytämiseksi näiden kahden välillä ei vain ota sujuakseen. Angel Eyella on sama tavoite kuin näillä kahdella, joten kolmikko tapaa elokuvan aikana monissa eri merkeissä ja homma myöskin saatetaan loppuun tyylikkäästi, yhden kenties elokuvahistorian hienoimman loppukohtauksen myötä. Täydellistä.
Näyttelijänsuorituksista ei hirveästi löytyne nipottamista, kolmikko tekee vahvaa työtä roolihahmojensa kanssa. Eastwood esittää loistavasti jo edellisistä elokuvista tuttua vähäsanaista ja erittäin nopeasti vetävää salaperäistä muukalaista, Eli Wallach tekee monipuolisen roolin levottomasti virnistelevänä, melkeinpä säälittävänä roistona Tucona ja Lee Van Cleef tulkitsee moraalinsa täysin menettänyttä, mustapukuista pahista upeasti. Roolitus on mennyt täysin nappiin, jokaista näyttelijää katselee enemmän kuin mielellään. Cleefin esittämä paha tosin tahtoo hieman jäädä statistin rooliin, mutta kelpaa se noinkin.
Tämä elokuva jatkaa kunniakkaasti spaghetti/italowesternien sarjaa Leonen ohjaamana. Elokuvasta löytyy monia spaghettiwesternien erityispiirteitä, kuten karskit, hiljaiset ja rujot pyssymiehet revolvereineen, sekä myöskin näiden välillä tapahtuvat upeat kaksintaistelut. Olennaista oli myöskin se, että elokuva kuvattiin joko italiassa tai espanjassa (hienot maisemat, muuten). Leone myös ujutti elokuvaan poikkeuksellisen paljon veristä väkivaltaa, johon ei lännenelokuvissa tuohon aikaan oltu vielä totuttu. Leonelle tyypillistä oli myöskin tunnelmaa luovien ja ovelien kuvallisten kikkojen käyttäminen, kameratyöskentely on mahtavaa ja se muodostuneekin yhdeksi elokuvan tärkeimmistä tukipilareista. Usein puhutaan, että Leone oli aikaansa edellä ohjaajana, eikä tästä hirveästi voi olla eri mieltä. Ohjaus on totuttuun tapaan mestarillista, Leonen itsensä kynäilemästä käsikirjoituksesta otetaan kaikki mahdollinen irti, dialogi sisältää muutamia kuolemattomia heittoja ja loistavasta elokuvallisesta kerronnasta muodostuu yksi elokuvan vahvimmista osa-alueista. Budjetti oli edellisosien menestyksen vuoksi hieman isompi, joten paukuissa ei säästelty ja Leone antoi mennä täysillä, antaen visioidensa jyllätä. Tuloksena mukaansatempaava western sisällissodan riepottelemassa Amerikassa, jossa ahneuden sokaisemat miehet tekevät mitä vain saadakseen hieman kiliseviä.
Erityismaininta kuluu elokuvan musiikit säveltäneelle Ennio Morriconelle. Morricone oli tälläkin kertaa mies paikallaan, sävellykset sopivat tilanteisiin kuin nenä päähän (mielenkiintoista sinänsä, sävellykset tehtiin ennen kuvauksia). Itse tunnari on varsin legendaarinen, mutta ei unohdeta kertakaikkisen mainiota hautausmaalla tapahtuvaa loppukohtausta, jossa Morriconen sävellykset kruunaavat kaiken, luoden vertaansa vailla olevan tunnelman, jonka aikana katsoja odottaa vain muutamien sekuntien pituisen ja räjähdyksenherkän loppukliimaksin pääsyä valloilleen. Jälleen kerran, täydellistä.
Viiden tähden elokuva, josta ei huonoja puolia löydy hakemallakaan, edes pituus ei häiritse, päinvastoin. Tätä voi huoletta kutsua mestariteokseksi, unohtumaton klassikko, jonka veroista ei enää koskaan tulla tekemään. Kuuluu ehdottomasti jokaisen itseään leffafriikiksi kutsuvan hyllyyn, toimintaa halaville westernfaneille tämä on takuuvarma tapaus. Kahden levyn ekstroilla mässäilevää Special Editionia on saatavilla laatuun nähden halvalla hyvin varustetuista liikkeistä. Kestää monta katselukertaa, joten ei varmasti ole turha hankinta.
nimimerkki: Lutkus
Pisteet:
Arvosteltu: 18.08.2004
Katsottu: DVD
Sergio Leonen dollari-trilogia päättyy mestarilliseen saagaan sodan mielettömyydestä, ahneudesta, luottamuksesta ja monesta muusta inhimillisestä aiheesta.
Kuvaus esittää villin lännen maisemat äärimmäisen pölyisinä ja laajoina tasankoina ja käsikirjoitus ei todellakaan liiottele. Ensimmäinen kohtaus etenee ilman repliikkejä ja henkilöhahmot esitellään jokainen erikseen, ennen kuin aletaan edetä kohti loppukohtausta ja kulta-aarretta.
Eli Wallach on hieman inhottavalla tavalla hauska meksikolaisena rosvona, Tuco Benedicto Juan Maria Ramirezina, joka kantaa kaunaa hautaan asti ja rohkeudestaan huolimatta on pelkuri. Koska Tuco on roolissaan neutraali, hänen hattunsa on sombrero.
Lee Van Cleefin esittämä Enkelisilmä on elokuvahistorian inhottavimpia roistoja. Hänellä on musta hattu osoittamaan roistoutta ja hän on myös roistomainen. Ilkeä, julma, häikäilemätön ja petollinen Enkelisilmä ei todellakaan ole hahmo josta pitää.
Clint itse on hyvä jätkä, joka ei kuitenkaan ole mikään täysi hyvis. Hänessäkin on huonoja piirteitä ja samalla ainoa nimeämätön tyyppi, joka on yhdistävä tekijä muiden Leonen dollari-trilogian elokuvien kanssa. Hyvänä tyyppinä Clint on karismaattinen ja rauhallinen esiintyjä kieroilevan Van Cleefin ja fyysisemmän Wallchin rinnalla. Hyvä tyyppi käyttää vaaleaa hattua, mikä osoittaa Leonen tuntevan westernien perinteiset ilmaisukeinot.
Ennio Morriconen musiikki on enemmän kuin hyvää. Se on täydellistä ja yhdistettynä komeisiin kuviin ja vakaviin näyttelijäsuorituksiin luo joko surullista tai sitten tiivistyvää tunnelmaa. Erityisesti lopussa oleva taistelu hautuumaalla on silkkaa elokuvataiteen riemujuhlaa. Kohtaus rakentaa jännitystä useamman minuutin ajan ennen kuin räjähtää toiminnaksi, joka kestää vain muutamia sekunteja.
Hyvät, Pahat ja Rumat on ehdottoman hyvä elokuva, minkä ainoana heikkoutena on ehkä hieman liian suuri pituus, mutta se kuitenkin on hyväksyttävissä.
nimimerkki: Jurpo
Pisteet:
Arvosteltu: 09.07.2004
Katsottu: DVD
Sergio Leone oli äijä. Hyvät, Pahat ja Rumat on ehkäpä paras näkemäni western, samalla myöös toplistani kärkipäätä. Leonen rautainen ote näkyy koko leffan ajan ruudusta. Venytetyttyjä kohtauksia, lähikuvia, pitkätakkiset miehet revolveri vyöllä, tämän kaiken kruunaa vielä Ennio Morriconen loistavampaakin loistavampi musiikki. Tämän leffan teemamusiikki on varmastikkin tuttu, jos ei ole, kipinkapin lähimpään videovuokraamoon hakemaan tämä leffa.
Juoni on hyvinkin klassinen, ellei suorastaan kliseinen. "It's all about the money, it's all about the damdam-di-di-dim-dam". Huijarit Hyvä/Blondie (Clint Eastwood) ja Ruma (Eli Wallach) harrastavat hyvinkin riskaabelia bisnestä. Ruman päästä on luvattu 2000 dollaria. Noh, Hyvä vie Pahan viranomaisille, hirttotilaisuudessa tämä vapauttaa Ruman juuri ennen lynkkausta. Erilaisten sattumien kautta miehet joutuvat hieman väkipakolla auttamaantoisiaan, jotta he löytäisivät 200 000 dollaria. Soppaan sekoitetaan vielä Paha (Lee Van Cleef), alkaa keitos olla jo hyvin maukas. Ehditään käydä myös Ameriikan sisällissodassa. Jenkkien vankileirilläkin jouduttiin, todella hupaisella tavalla, se oli hauskimpia kohtauksia elokuvien historiassa ikinä.
Näyttelijäsuoritukset ovat myös silkkaa terästä. Clint Eastwood on nuorena parhaillaan. Sikari suuhun, eleettömät kasvot ja se karisma! Ah, Clinu on isäntä! Eli Wallach tekee myös vankan roolityön Rumana. Pieni virne kokoajan kasvoilla elokuvan ajan. Lee Van Cleef on niin ikään loistava leffan "pahiksena". Nämä kolme antisankaria ovat muistettavimpia kolmikkoja ikinä.
Ennio Morricone + Sergio Leone + Clint Eastwood = Huuliharppukostaja potenssiin kymmenen!
Kokonaisuutena Leonen dollaritrilogian päättävä HP&R on loistava. Spagettiwesternien Kummisetä!
nimimerkki: Screwball
Pisteet:
Arvosteltu: 12.06.2004
Katsottu: DVD
Raha, nuo hassut pienet vihreät paperinpalaset mitkä pyörittävät länsimaista kulttuuriamme ja saavat ihmiset täysin pyörälle päästään. 200 000 taalaa, se se vasta paljon rahaa onkin. Kiertelevä rujo desperado Tuco (Eli Wallach), raaka palkkionmetsästäjä Angel Eyes (Lee Van Cleef) havittelevat tuota satumaista kultakätköä itselleen, paitsi että matkassa on hienoinen pulma: nämä 200 000 taalaa ovat piiloitettuina valtavalle hautausmaalle, ja salaperäinen, vähäpuheinen poplarimiekkonen Blondie (Clint Eastwood) on ainoa joka tietää mihin hautaan tuo aarre on kätketty. Saadakseen käsiinsä nuo rahat, omalaatuisen kolmikon on tehtävä vähintäänkin yhtä omnalaatuista yhteistyötä toistensa kanssa...
Tämä on SE elokuva. Dollaritrilogian upea päätösosa, Sergio Leonen, Ennio Morriconen ja Clint Eastwoodin huikean yhteistyön huipentuma jota on useaan otteeseen tituleerattu maailman parhaimmaksi elokuvaksikin. Kieltämättä mestarillinen eepos on kehaisunsa ansainnut. Kaikki, musiikki, kuvaus, ohjaus, näyttelytyö, muodostavat yhdessä sanoinkuvaamattoman häikäisevän oopperan josta on vaikea olla pitämättä.
Ensi silmäyksellä teos vaikuttaa ihan tavalliselta road-movielta, matkalta sateenkaaren toisesta päästä löytyvän kultakipon luokse, mutta pinnan alta kytee huomattavasti syvempiä sävyjä. Pohjois-Amerikan täysin raiskannut tuhoisa sisällissota esitetään pelkkänä mielettömänä teurastuksena vailla järjen häiventäkään ja sotilaat ovat jatkuvasti humalassa sillä eivät muuten kestäisi rintaman kauheuksia. Elokuva on myös nykyajan mittapuullakin mitattuna yllättävän väkivaltainen, saati sitten 60-luvulla, mutta rankkoja väkivallan purkauksia viljellään harvalti, mikä tekee leffalle pelkkää hyvää.
Näyteelijäsuoritukset ovat huippuluokkaa. Kaikki pääkolmikon jäsenet vetävät sellaista tavaraa valkokankaalla että sukat pois, varsinkin veteraani Eli Wallach tuppaa hymyilyttämään useampaankin otteeseen. Itäpuu on aina Itäpuu ja häikäilemättömän Lee Van Cleefin konnankoukkuja olisi mieluusti toljottanut pitempäänkin. Elokuvan päätekijä Leonen ohjauksen lisäksi on luonnollisesti Morriconen mahtava soundtrack, varsinkin päätunnarin on jok-ikinen taatusti joskus kuullut. Tonino Delli Collin kuvaus kaappaa kauniisti Etelä-Espanjan maisemat haltuunsa.
Kyllä nyt puhutaan sen luokan järkäleestä että jos elokuvat kiinnostavat edes hiukkasen muttet ole Hyviä, pahoja ja rumia vielä ihastellut niin hyi. Varsinkin juuri ilmestynyt Special Edition -dvd on niin järisyttävän laadukasta työtä että kuuluu jokaisen dvd- soittimen vakiovarusteisiin. Special Editioniin lisätyt kohtaukset syventävät tarinaa mukavasti mutta elokuva toimii enemmän kun loistavasti ilmankin niitä. Ja täytyyhän muistaa se että Leonen unohtumaton tyyli on kerännyt tuhansia ihailijoita, kuuluisimpien joukossa mm. Quentin Tarantino (ja John L.).
Pisteet:
Arvosteltu: 20.05.2004
Katsottu: DVD
Klassikkowestern, yksi ehdottomista lempparielokuvistani, Hyvät Pahat ja Rumat saapui 20 minuuttia pidempänä, uudelleen restauroituna versiona elokuvateattereihin. Ainakin täällä Helsingissä, muista paikoista en tiedä. Pakkohan se oli käydä heti katsomassa isolta kankaalta.
Clint Eastwoodin esittämä Hyvä, ja Eli Wallachin esittämä Ruma huijaavat rahaa tällä tavoin: Hyvä ottaa Ruman kiinni, nostaa palkkiorahat ja jättää hirtettäväksi. Sitten hän ampuu hirttoköyden poikki, Ruma karkaa ja he jakavat rahat. Miehet saavat kuulla kulta-aarteesta, jota Lee Van Cleefin tulkitsema Paha on havitellut jo jonkin aikaa. Leffa sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan aikaan, joten välillä pitää pomppia myös armeijasta armeijaan.
Elokuva on mestarillinen. Yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista, TOP-10 listan kärkipäätä. Ja mielestäni paras länkkäri.
Sergio Leonen kamera-ajot, lähikuvat silmistä, kaikki tämä sulautettuna Ennio Morriconen loistavaan ja mahtipontiseen musiikkiin. Eastwoodin näyttelijäsuoritus on erittäin hyvä. Eli Wallach tekee myös erinomaisen roolin Rumana. Lee Van Cleef on myös hyvä roolissaan Pahana. Elokuvan kässäri on myös hyvä.
Lopputaistelu hakee vertaistaan. Kolmintaistelussa Hyvä, Paha ja Ruma seisovat tyhjällä hautuumaalla aivan hiljaa ja liikkumatta. Tätä kuvataan sivusta, takaa, miesten silmistä ja ylhäältä. Taustalla Morriconen vahva, hienoakin hienompi musiikki. Tätä kestää minuuttikaupalla, kunnes musiikki loppuu kuin seinään, ja ampuminen alkaa.
Ja ne heitot! "There is two kind of people. Those who hold the guns, and those who dig. You dig."
Elokuva on kertakaikkiaan hieno. Jos et ole sitä vielä nähnyt, niin kipin kapin teatteriin. Jos olet, niin silti kipin kapin teatteriin, uusintakatselulle. Jos ei ole saumaa nähdä sitä teatterissa, niin kipin kapin vuokraamoon.
Pisteet:
Arvosteltu: 02.08.2003
Katsottu: Teatterissa
Sergio Leonen dollari trilogian päättävä hyvät, pahat ja rumat on ehkä parhaimpia länkkäreitä mitä on ikinä tehty.
Leffa alkaa erittäin Leonemaisella tyylillä: lähikuvalla kasvoista, pian tulee kaksi pärstää lisää jotka menevät taloon sisään, mutta vain yksi tulee ulos, eikä se ole yksikään näistä kolmesta miehestä, se on "ruma". Heebon päästä on luvattu 2000 dollarin palkkio, joka aina kasvaa ja kasvaa kun hän pääsee karkuun, niinpä "hyvä" ja "ruma" ovat tehneet bisnessopimuksen: "hyvä" ottaa "ruman" kiinni ja kuittaa palkkion, tämän jälkeen hän pelastaa "ruman" juuri ennen kuin tämä hirtetään. Kuitenkin "hyvä" päättää ettei voi ansaita "rumalla" enää 3000 dollaria enempää ja päättää irtisanoa heidän sopimuksen ja jättää "ruman" oman onnensa nojaan aavikolle. "Ruma" selviää hengissä ja päättää kostaa "hyvälle", hän vie hebun aavikolle jonne eksyy myös kuolleita täynnä oleva vaunu. Vaunussa oleva hebbu ehtii kertoa kuoleman partaalla olevalle "hyvälle" minne hän on piilottanut ison rahasumman. Niinpä "ruma" tekopyhästi rupeaa taas kaveeraamaan "hyvän" kanssa ja nämä herrat päättävät lähteä rikastumaan keskellä sisällissotaa "paha" kintereillään.
Hyvät, pahat ja rumat ei ole Amerikan ylistystä tai aarteeneen etsintää naamioituneena länkkäriksi vaan se on upeaa spagetti-länkkäriä ja helvetin hyvää sellaista. Eastwood tekee jälleen hyvät suorituksen "hyvänä", eikä Eli Wallach suoritusta "rumanakaan" voi huonoksi sanoa, ainoastaan lee Van Cleef tulkitsema "paha" meinaa jäädä väkisinkin taka-alalle. Käsikirjoitus pitää otteessaan paremmin kuin kourallisen dollareita upea juoni, vaikka kestääkin huomattavasti edeltäjäänsä kauemmin.
Leonen ohjaustyyli pääsee tässä filmissä todella upeasti esiin, varsinkin lopun hautausmaakohtaukset ovat jotain sanoinkuvailematonta. Elokuvassa on kaikki kohdallaan eikä valittamista löydy kuin vaihtelevasta kuvan laadusta joka varmaankin johtuu enemmän vanhasta VHS nauhastani kuin leffasta. Upea tunnusmusiikki jumputtaa kokoajan taustalla ja se sopii leffaan enemmän kuin hyvin.
nimimerkki: Criiticco
Pisteet:
Arvosteltu: 12.04.2003
Katsottu: VHS
