Control

Musiikintekijöistä kertovat elokuvat etenevät yleensä sillä yhdellä ja samalla kaavalla; alussa tai keskivaiheilla on pala taiteilijan lapsuutta. Se palanen määrittelee taustaa taiteilijan henkilökohtaiselle ongelmalle. Tuo ongelma paisuu vähitellen niin isoksi, että taiteilija pakahtuu sen alle. Siinä sivussa esitellään taiteilijan perhe-elämää sen aurinkoisesta alusta rähmäiseen loppuun. Ja totta kai koko stoorin kruunaa muusikon oma musiikki, josta on elokuvaan valittu niitä tunnetuimpia otteita sekä muutama semmoinen, joka kuvastaa jollakin tavoin kuvissa nähtäviä tapahtumia.

Yllätyksettömästi myös Controlista löytyvät kaikki edellä mainitut asiat. Onko kyseinen leffa sitten rahan tuhlausta ja katsojan piinausta? Njet! Eihän sellainen leffa, joka alkaa puheella olemassa olosta ja sisältää jopa neljä kipaleenpätkää David Bowien tuotannosta voi olla alle neljän tähden arvoinen. Ei ainakaan kovin helpolla.

Muusikkotarina Control ei kerro Bowiesta, vaan Ian Curtisista (Riley). Jos Curtis ei ole tuttu nimi, syytä sille voi hakea vaikka miehen aikaisesta poismenosta (toukokuussa 1980). Tai sitten omasta musiikkimausta. Joka tapauksessa Control on hieno draama, jonka katsominen on yllättävänkin antoisaa.

Kokonaan mustavalkoinen elokuva koostuu monista hetkistä, joista selittelevyys ja turha mölötys on kaukana kuin viimeisestä aarnimetsästä. Leffa starttaa vuodesta 1973, ajasta ennen Joy Divisionia, Curtisin bändiä. Tarina etenee kronologisesti ja hötkyilemättä näyttäen katsojalle ne asiat, mistä Curtis oli tehty ja mikä häntä riivasi. Samaa stooria sivuttiin jo elokuvassa 24 Hour Party People (2002), joskin aivan eri sävyyn. Siinä missä 24 Hour Party Peoplessa kuvattiin Joy Divisionin poikia kakaramaisina juntteina, Controlissa he ovat fiksuhkoja nuoria miehiä.

Elokuva on täynnä hienoja työsuorituksia. Äänipuolen hemmot ja kuvaaja apulaisineen ansaitsevat gloriaa töppäilyjen näkymättömyydestä. Ohjaaja Anton Corbijnin historia musiikkivideoteollisuudessa näkyy, mutta vain positiivisesti. Hän näyttää hallitsevan muutakin kuin musiikkiesitysten kuvaamisen. Näyttelijät taas – jopa tylsän tyypillistä vaimoroolia vievä Samantha Morton – ovat kuin Curtis ja kumppanit ehkä ovat todellisuudessakin olleet. Omalla verellään sopimuksen kirjoittavaa Factory-mies Tony Wilsonia esittävä Craig Parkinsonkin on niin ihastuttavan inhimillinen, että katsoja vallan häikäistyy. Kaiken kaikkiaan: hieno leffa, joka tempaa mukaansa tarinan kliseisistä osista huolimatta.

Pisteet:
Arvosteltu: 14.05.2008
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Söpö
Ylläpitäjä

Kärsivistä taiteilijoista ei koskaan ole pulaa. Heidän traagiset elämäntarinansa ovat elokuvamaailmassa aina suosittu aihe. Yksi surullisimmista on legendaarisen post-punk yhtye Joy Divisionin keulahahmon Ian Curtisin tarina. Valokuvaajana ja musiikkivideo-ohjaajana rock-maailmassa pitkän ja arvostetun uran tehneelle Anton Corbijnille aihe on henkilökohtainen. Se näkyy hänen visuaalisesti virheettömässä ja tarinaltaan lohduttomassa esikoiselokuvassaan Control.

Palkittu elokuva on tarina musiikista, unelmista, pettymyksistä ja elämänkontrollin menettämisestä. Se vie katsojansa äärimmäisen lähelle henkilöhahmojaan ja kuvaa voimakkaan tunnelmallisesti tapahtumia, mitkä ajoivat lahjakkaan Ian Curtisin ennenaikaiseen kuolemaan vain 23-vuotiaana.

70-luvun lopulle sijoittuvassa tarinassa todellinen löytö, Sam Riley näyttelee Ian Curtisia, joka kamppailee elämässään vaikeiden valintojen välillä. Nousussa olevan post-punk bändin laulaja ei osaa tehdä valintoja perheen ja rocklaulajan uran, kahden naisen (Samantha Morton, Alexandra Maria Lara) eikä myöskään rock-elämäntyylin ja vaikean sairauden hoidon väliltä.

Elokuvan mustavalkoista kuvaa on syytelty tekotaiteelliseksi, mutta juuri mustavalkoisuudella on aina ollut tärkeä osa Joy Divisionia kuvattaessa. Bändin musiikki on synkkyydessään ja kolkkoudessaan kaunista. Musiikkielokuvana Control kunnioittaa ja ilmentää sekä bändin omaleimaista musiikkia, että sen edesmennyttä keulahahmoa. Ääniraidalla kuullaan Joy Divisionia alkuperäisesityksinä sekä loistavasti tulkitsevien näyttelijöiden versioina. 70-luvun lopun ajan henkeä tavoitellaan myös soittamalla mm. David Bowieta, Sex Pistolsia ja The Velvet Undergroundia unohtamatta Joy Divisionin raunioille perustettua New Orderia.

Ohjaajana Anton Corbijn tietää mitä tekee. Musiikin ja kuvan yhdistäminen on miehellä verissä. Corbijn paneutuu aiheeseensa intohimolla ja todistaa, että Joy Divisionista ja Ian Curtisista kertovan elokuvan ohjaamalla hän myös sulkee eräänlaisen ympyrän urallaan. Olihan hän myös viimeinen, kuka valokuvasi todellisen Joy Divisionin yhdessä ennen Ian Curtisin kuolemaa.

Pisteet:
Arvosteltu: 11.03.2008
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Jossu
Käyttäjä

Tämän vuotisen R&A:n avajaiselokuvana toimi kulttimaineesen nousseen Joy Division -yhtyeen solistin elämästä kertova elokuva, Control. Elokuvakin on kirinyt maailmalla jo pienen kultin, joka on täysin ymmärrettvää, sillä kyseessä on kuvan kaunis kuvaus kananlennoksi jääneen yhtyeen taipaleesta.

Eletään 70-lukua Englanissa. Aikaa jolloin koettiin musiikillinen vallankumous. Ian Curtis on nuori, mutta hyvin lupaava laulaja, joka löytää itselleen bändin. Pian yhtye alkaa saamaan mainetta, ja keikkaa pukkaa paljon. Samalla Ian menee naimisiin ja saa lapsen. Vaimo jää yksin kotiin, Joy Division kiertää klubeja. Julkisuuden aiheuttamat paineet alkavat olla liikaa Ianille, eikä tilannetta helpota pahentuva epilepsia. Vielä, kun mies huomaa avioliittonsa olevan virhe, on hän ajautunut surullisen kuuluisaan umpikujaan.

Ohjaaja Anton Corbijn hengasi aikanaan Joy Divisionin kanssa, ja siksi elokuva onkin niin onnistunut. Hän on selkeästi tiennyt miten asiat pitää tehdä. Kuvaus on valokuvamaista, jota mustavalkoisuus pukee täydellisesti. Itse tarinaan on sekoitettu ohjaajan mukaan ripaus fiktiota. Hommassa on kuitenkin niin realistinen tunnelma, ettei fiktiohetkiä pysty arvaamaan.

Näyttelijöistä Ian Curtisin roolissa loistaa Sam Riley, joka on onnistunut kaapaamaan Curtisin loistavan lavakarisman valkokankaalle. Muutkin bändin jäsenet ovat hyviä. He vain jäävät Rileyn roolisuorituksen jalkoihin, mutta ymmärtäähän, sillä pääasiallisesti elokuva kertoo tarinan Curtisin näkökulmasta. Curtisin vaimoa esittävä Samantha Morton on myös loistelias, ja kantaa suuren vastuunsa hyvin.

Elokuvan vahvinta osa-aluetta edustaa kuitenkin musiikki. Joy Divisionin musiikki on tunnetusti melankolista, mutta silti rennon letkeää. Musiikkia on elokuvassa paljon, ja käsittääkseni näyttelijät vastaavat itse esityksiensä äänipuolseta. Jos näin on, niin siinä he onnistuvat mainiosti. Muutenkin klubeilla heitetyt keikat vievät mukanaan, ja niitä olisi toivonut elokuvaan enemmän.

Control saattaa olla hankalasti tulkittava elokuva, jos ei tiedä paljon Joy Divisionista. Onkin suositeltavaa tarkistaa faktoja vaikka netistä tai jostain muusta tiedonlähteestä, niin ei mene inside-läpät ohi korvien.

nimimerkki: Tumppimies

Pisteet:
Arvosteltu: 23.09.2007
Katsottu: Teatterissa

Arvostelija

Tumppimies
Tähtääjä