Tämä on jatkoa juttusarjalle, jossa tutustutaan viime vuonna keskuudestamme poistuneihin elokuva-alan tekijöihin.
Robert Redford (18.8.1936 – 16.9.2025) – itsenäisten elokuvantekijöiden festivaalin isähahmo
Salskea Redford oli aikanaan ehdokkaana klassikkoraina Miehuuskokeen päärooliin. Näyttelijä koe-esiintyi ohjaaja Mike Nicholsille, joka kuitenkin torjui hänet osaan liian komeana. Nicholsin näkemyksen mukaan rooli vaati vähemmän puoleensavetävää kaveria, eikä Redford hänestä ollut tyyppiä, jolla olisi epäonnea saada naisseuraa.
Jos Miehuuskokeen päärooli lankesikin Dustin Hoffmanille, Redford päätyi moneen muuhun klassikkostatuksen saaneeseen elokuvaan. Öljy-yhtiön kirjanpitäjän pojaksi Kaliforniassa syntynyt Redford harrasti nuoruudessaan mm. uintia, pesäpalloa ja tennistä, mutta innostui sitten enemmän maalaamisesta, ja lähti Pariisiin oppiakseen taidetta.
Kun maalaaminenkaan ei tuntunut hänestä omimmalta, hän palasi Yhdysvaltoihin, päätyi mutkan kautta Broadwaylle näyttelijäksi vuonna 1959 ja sai näkyvyyttä valkokankailla uusittuaan näytelmäroolinsa Paljain jaloin puistossa saman nimisessä elokuvassa vuonna 1967. Pari vuotta myöhemmin hän oli lännenklassikko Butch ja Kid -auringonlaskun ratsastajat Sundance Kid. Yhteistyö ”Butchia” näytelleen Paul Newmanin kanssa jatkui vuoden 1973 rikosklassikossa Puhallus.
Redford muistetaan myös Watergate-skandaaliin pohjautuneesta elokuvasta Presidentin miehet, jonka alkuperäisteoksen oikeudet hän osti juuri leffaa ajatellen, sekä sotakuvauksesta Yksi silta liikaa, Karen Blixenin elämänkerrallisesta draamasta Minun Afrikkani ja tuoreimmiltaan Marvelin Avengers-elokuvien Alexander Piercen roolista. Redford oli lisäksi tuottaja ja ohjaaja. Jälkimmäisellä urallaan hän keskittyi erityisesti politiikkaan kietoutuviin aiheisiin.
Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat seurasi Redfordia eräällä tapaa hänen koko loppuelämänsä ajan näkyvämmin kuin mikään muu hänen näyttelijäntöistään. Vuonna 1978 ensi kertaa käynnistetyn Sundance-elokuvafestivaalin nimi on perua juuri Sundance Kidiltä. Redford kuului tämän maineikkaaksi kasvaneen indie-elokuvatapahtuman perustajajäseniin.
Diane Keaton (5.1.1946 – 11.10.2025) – tyyli-ikoni vuosien takaa
Alkujaan Diane Halliksi nimetty Keaton kasvoi Kaliforniassa valokuvaajaäidin ja kiinteistöalalla toimineen isän hoteissa, nelilapsisen perheen esikoisena. Näyttelemisestä innostunut tyttö muutti opiskelemaan alaa New Yorkiin. Hän herätti huomiota jo eräässä varhaisessa teatterityössään, hippimusikaalissa Hair. Vaikka sen esiintyjille oli luvattu mukava 50 dollarin lisäkorvaus näyttäytymisestä alasti lavalla, hän ei vaatteistaan luopunut.
Äitinsä tyttönimen käyttöönsä ottanut Keaton kiinnitti lopulta nuoren käsikirjoittaja-ohjaaja Woody Allenin huomion. Tähditettyään Broadwaylla Allenin komedianäytelmää Kerta vielä, Sam, Keaton sai tilaisuuden uusia teatteriroolinsa Allenin rinnalla samannimisessä elokuvassa vuonna 1972. Samana vuonna Keaton nähtiin myös suitsutetun Kummisetä-mafiakuvauksen sivuosassa.
Keatonin iso vuosi koitti kuitenkin vasta 1977. Useasti ulkonäköön, kuten pituuteen, liittyvistä syistä roolituksissa sivuutettu näyttelijä vakuutti tuona vuonna sekä psykologisessa draamassa Etsin sinua Mr. Goodbar että ex-rakastavaisista kertoneessa Allenin Annie Hallissa. Jälkimmäinen, jonka nimiosan suunnitteluun Keaton pääsi vaikuttamaan paljon itse aina vaatetusta myöden, toi hänelle myös Oscarin.
Keatonin ja Allenin yhteistyö jatkui vielä tämän jälkeen kuudessa elokuvassa, aina Manhattanin murhamysteeriin asti. 1980-luvun alussa Keaton nähtiin tuolloisen miesystävänsä Warren Beattyn poliittisessa draamassa Punaiset, jota kuvattiin myös Suomessa.
Huomattavan osan urastaan Keaton teki kuitenkin komedian parissa, kuten Morsiamen isä -elokuvasarjassa, Jack Nicholsonin rinnalla leffassa Jotain annettavaa ja ikääntyvien naisten lukupiiriä kuvanneissa Book Club -elokuvissa. Hänen oli määrä näytellä vielä jännitysrainassa Constance, mutta ei ole vahvistettu, ehtikö Keaton kuvata sitä yhtään ennen kuolemaansa. Keaton ei milloinkaan avioitunut, mutta hän adoptoi ja kasvatti aikuisiksi kaksi lasta, Dexterin ja Duken. Hän kuvaili lastensa olevan terveen epäkiinnostuneita hänen työstään ja elävän tavallaan normaalia elämää.
Diane Ladd (29.11.1935 – 3.11.2025) – kolme ehdokkuutta ilman voittoa
65-vuotisen tv- ja elokuvauran tehnyt Diane Ladd oli mississippiläisen eläinlääkärin tytär, joka halusi jo pikkutytöstä asti näyttelijäksi. Laddin tie esiintymisuralle urkeni New Orleansissa jazz-yhtyeen laulajana. Näyttelijä John Carradine kiinnostui nuoresta laulajattaresta ja järjesti hänelle töitä kiertävässä ryhmässään.
17-vuotiaana Ladd vaihtoi nimensä Rose Diane Ladnerista Diane Laddiksi ja alkoi hakea rooleja New Yorkista. Tennessee Williamsin näytelmässä Käärmeennahkatakki eli Orpheus Descending hän kohtasi tulevan puolisonsa Bruce Dernin. Dernin kanssa hänet nähtiin myös kulttiohjaaja Roger Cormanin motoristielokuvassa Helvetin jengi vuonna 1966. Pariskunta jatkoi motoristiteemassa vuoden 1970 leffassa Hell’s Angels – raju jengi.
1960-luvulla heille syntyi kaksi tytärtä, joista ensimmäinen, Diane, hukkui traagisesti vauvaiässä lastenhoitajan huolimattomuuden vuoksi. Toinen tytär, Laura, päätyi vanhempiensa uralle. Hänet nähtiin myös äitinsä kanssanäyttelijänä David Lynchin mustaa huumoria tihkuneessa tie-elokuvassa Villi sydän vuonna 1990.
Laddia luonnehdittiin monipuoliseksi näyttelijäksi. Pelkästään vaikkapa vuonna 1974 hän oli Roman Polanskin Chinatownin kieroileva ilotyttö Ida sekä Martin Scorsesen Alice ei asu enää täällä -leffan pehmeäluontoinen tarjoilija Flo. Jälkimmäinen työ toi Laddille myös ensimmäisen hänen kolmesta Oscar-ehdokkuudestaan. Leffa poiki myöhemmin tv-sarjan, jonka näyttelijäkaartiin Ladd liittyi, ansaiten siitä väitteensä mukaan 80 kertaa enemmän kuin itse elokuvasta.
Vaikka Ladd erosi Bruce Dernistä jo 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, he tekivät yhteistyötä esim. Laddin ainokaiseksi jääneessä elokuvaohjauksessa Mrs. Munck vuonna 1995. Bruce Dern kuvaili entistä puolisoaan tämän poismenon jälkeen piilotetuksi aarteeksi, joka paljastui David Lynchin avulla, mutta myös erityisesti loistavaksi äidiksi tyttärelleen.
Elina Salo (9.3.1936 – 4.11.2025) – ikimuistoinen Pikku Myy
Sipoolaislähtöinen Elina Salo jäi monien mieliin 1990-luvun taitteessa syntyneen Muumilaakson tarinoita -sarjan Pikku Myyn äänenä. Se ei ollut Salon ensikosketus kyseiseen hahmoon, sillä hän oli ehtinyt näytellä muumien tomeraa ystävää jo kauan ennen tätä tv-sarjaa, joskaan ei suomeksi, vaan ruotsiksi.
Elämänsä aikana vähänlaisesti haastatteluja antanut Salo oli alkujaan maatilan tyttö, jonka on kerrottu hakeutuneen Teatterikouluun leikillään. 1950-luvulla hän alkoi saada pieniä rooleja kotimaisista elokuvista. Kontrastina myöhempien aikojen Pikku Myyhyn ne olivat yleensä ns. kiltin tytön osia, kuten Matti Kassilan Komisario Palmu -elokuvien Airi Rykämö ja Kirsti Skrof. Kotimaiset sotilasfarssit ja köykäiset komediat saivat 1960-luvun loppua kohden väistyä kokonaan, sillä Salo innostui ranskalaisesta uudesta aallosta ja päätyi sitä niin ikään ihailleiden suomalaisohjaajien töihin. Tältä ajalta on peräisin esim. Työmiehen päiväkirja.
Aikaa myöden Salo kävi yhä valikoivammaksi rooliensa suhteen, vaikka Pikku Myyllä olikin paikka hänen sydämessään vuosikymmeneltä toiselle. Aki Kaurismäen yhteydessä muistetaan mainita yleensä esim. Kati Outinen ja Matti Pellonpää, mutta myös Salo kuului omaäänisen ohjaajan vakiokasvoihin. Hänet nähtiin yli puolessa kymmenessä Kaurismäki-leffassa aina vuoden 1987 Shakespeare-versioinnista Hamlet liikemaailmassa vuoden 2011 maahanmuuttajateemaiseen Le Havre -elokuvaan asti. Kolme Salon viidestä Jussi-palkinnosta ojennettiin hänelle juuri Kaurismäki-elokuvien rooleista. Vuonna 2012 hänet palkittiin elämäntyö-Jussilla.
Lisää aihepiiriin liittyviä juttuja löydät Leffatykissä aihesanalla ”kuolleet”.
*Kuva: CC
Juttusarjan lähteet: SlashFilm, The Guardian, Observer, NY Times, BFI, People, OP Media, YLE, IS, Suomen kansallisfilmografia, Toopelivisio (toim. J. Annala), Playbill, THR, The Telegraph, Parade, Vogue, Vulture, IndieWire, BBC, LA Times
Toim. R. Isoviita