Viime vuonna heitettiin jäähyväiset jälleen monelle ikoniselle elokuvamaailman tähdelle. Karskien ja kovaotteisten miesten rooleista tunnettu Gene Hackman nukkui pois jo alkuvuodesta, vähän sen jälkeen kun elokuvaohjaaja David Lynch oli poistunut toisiin sfääreihin. Top Gun -elokuvissakin nähty Val Kilmer jätti tomumajansa kevään kynnyksellä. Tässä juttusarjassa kerromme muista vuoden 2025 aikana kuolleista tähdistä kotimaasta ja ulkomailta.
Joan Plowright (28.10.1929 – 16.1.2025) – ei yksin legendan vaimo
Dame-arvonimen vuonna 2004 saanut Joan Plowright oli yksi Britannian viihdeteollisuuden suurista persoonista. Vaikka hänet tunnettiin vuodesta 1961 alkaen brittilegenda Laurence Olivierin puolisona ja toisinaan siten myös lady Olivierina, Plowrightilla oli oma vankka sijansa alalla jo ennen sitä.
Hän oli George Devine’s English Stage Companyn perustajajäseniä 1950-luvun puolivälistä. Toimittajaisän ja näyttelijä-äidin tytär oli käynyt kuulua Old Vic -teatterikoulua, josta tie vei kuumimpien uusien teatteriproduktioiden pariin. Hän omisti ison osan elämästään juuri teatterille, jossa hän myös päätyi Laurence Olivierin vastanäyttelijäksi mm. John Osbornen viihdetaiteilijakuvaukseen The Entertainer. Molemmat erosivat aiemmista puolisoistaan samalla kun uusivat roolejaan näytelmän elokuvaversiossa Kun hymy hyytyy.
Rakastavaiset pyrkivät haihduttamaan eroskandaalin käryä jatkamalla työtään Yhdysvaltojen puolella. Plowrightille maisemanvaihdos toi myös Tony-palkinnon vuonna 1961 näytelmästä Hunajan maku. Avioiduttuaan pariskunta vaikutti Britannian kansallisteatterissa eli National Theatressa. Olivier oli sen taiteellinen johtaja ja Plowright näyttelijäkunnan merkkijäsen.
Plowright panosti erityisesti teatteriin, sillä hänen näkemyksensä mukaan elokuvaosia lähinnä otettaisiin remonttikulujen maksua varten. Hänen huomattavimmat elokuvansa olivat aluksi versiointeja tunnetuista teatterikappaleista, kuten Anton Tšehovin Kolme sisarta vuodelta 1970 ja vuonna 1977 Peter Shafferin tekstistä valmistunut Hevonen. Vasta Olivierin kuoltua vuonna 1989 Plowright alkoi todella laajentaa leffauraansa.
Periodidraama Ihana huhtikuu toi hänelle sekä Golden Globe -palkinnon että Oscar-ehdokkuuden heti 1990-luvun alussa. Edesmennyttä puolisoaan huumorintajuisemmaksi luonnehdittu Plowright hyppäsi kursailematta myös toimintaelokuvaan Last Action Hero, lastenkomediaan Ville Vallaton ja Disneyn uusintaversiointiin animaatiosta 101 dalmatialaista. Plowright jättäytyi eläkkeellä vuonna 2014 heikentyneen näkökykynsä takia. Hänellä ja Olivierilla oli kolme lasta, Richard (s. 1961), Tamsin (s. 1963) ja Julie (s. 1966), joista jokainen on toiminut viihdealalla.
Taina Elg (9.3.1930 – 15.5.2025) – intohimona tanssi
Suomesta on lähtenyt maailmalle näyttelijöitä, mutta ainut suomalaislähtöinen tähti, joka saavutti korkean paikan Hollywoodin huippuajan tuotannoissa, oli Taina Elg. Helsingissä syntynyt, kansallisoopperan balettikoulun käynyt ja Helsingissä lopulta myös kuollut Elg oli tanssija ja malli, jonka lupaava tanssiura ulkomailla oli hyytyä loukkaantumiseen.
1950-luvulla Elg löysi tiensä kuitenkin suureen elokuvateollisuuteen, kun Hollywood-yhtiö MGM etsi uusia kasvoja tuotantoihinsa. Jo kotimaassaan pienissä elokuvaosissa kokemusta keränneen Elgin olemus vakuutti, ja hän solmi yhtiön kanssa seitsenvuotisen sopimuksen. Se toi hänelle alkuun mm. sivuosan epookissa Tuhlaajapoika ja vuosikymmenen lopulla merkittävän roolin George Cukorin värikylläisessä musikaalissa Tytöt eli Les Girls, musikaalitähtien Gene Kelly, Mitzi Gaynor ja Kay Kendallin rinnalta. Hänet myös palkittiin tästä roolistaan Golden Globella.
Elgin MGM-ura jatkui seikkailuelokuva Timanttiluolaan asti. Sen julkaisuvuonna hänet nähtiin lisäksi rikoselokuva 39 askelta naispääosassa. Leffa oli uusintaversiointi jo 1930-luvulla Alfred Hitchcockin ohjaamasta vakoojatarinasta. 1960-luvulla Elg siirtyi vahvemmin teatterin puolelle, mutta teki pieniä vierailurooleja tv-sarjoissa ja pistäytyi myös Arnold Schwarzeneggerin tähtikuvaa kasvattamaan luodussa seikkailukomediassa Hercules New Yorkissa vuonna 1970.
Elgin kova työ teatterin parissa toi hänelle maineikkaan Tony-ehdokkuuden. Sen hän sai nuorukaisen suunnitelmat sotkevan tädin roolista vuoden 1974 Broadway-versioinnissa musikaalista Where’s Charley? Musikaalin Charley oli myöhemmin Perhe Addamsin miespääosastakin tutuksi tullut Raul Julia.
Elgin elokuvaura päättyi Kummeli Jackpot -komedian sivuosaan. 2000-luvun puolella hänestä valmistui myös dokumentti Starring – Taina Elg.
Michael Madsen (25.9.1957 – 3.6.2025) – kovanaamaroolien tulkki
Kesällä sydänkohtaukseen menehtynyt Michael Madsen oli näyttelijä, jolle usein lankesi karskin toiminnan miehen luonnerooli. Isänsä kaltoin kohtelema poika ehti ennen tähteyttään istua vankilassa mm. autovarkaudesta. Vaikka hänen tv- ja elokuvauransa alkoi 1980-luvun alussa (mm. pikkuosa tekoälyä kritisoineessa elokuvassa Sotaleikit), Madsenin varsinainen läpimurto tapahtui Quentin Tarantinon Reservoir Dogsin myötä 1992.
Madsenin oli tarkoitus näytellä myös Tarantinon kansainväliseksi hitiksi kasvaneessa Pulp Fiction -leffassa, mutta kiinnitys lännenelokuvaan Wyatt Earp torppasi tämän suunnitelman. Kaksikon yhteistyö jatkui kuitenkin 2000-luvun puolella, mm. niin ikään western-genreen lankeavassa elokuvassa The Hateful Eight. Madsen kuvaili suhdettaan Tarantinoon tärkeäksi: ”Olisin ollut mennyttä jo aika päiviä sitten ilman Quentinia.”
Näyttelijän itsensä mukaan hän teki rooleja elättääkseen perheensä. Näin ollen hän päätyi myös lukuisiin halpatuotantoihin, joita mainostettiin hänen kovisimagollaan. Madsenin uran ehkä poikkeuksellisimpiin osiin lukeutuvat eläinsuojeluhenkiset Free Willy -elokuvat, joissa hänet nähtiin pienen Jesse-pojan isähahmona. Näyttelemisen vastapainoksi Madsen kirjoitti mm. runoja ja valokuvasi.
Terence Stamp (22.7.1938 – 17.8.2025) – rappion kauniimmat kasvot
Brittitähti Terence Stamp kuului aikansa tyyli-ikoneihin. Hinaajalaivan kapteenina toimineen isän viisilapsisen perheen vanhin oli Michael Cainen tavoin Lontoon työväen murretta haastellut nuorukainen. Tämä ominaisuus oli näyttelijälle kultaa erityisesti 1960-luvun Englannissa. Alkuun hän teki kuitenkin eri töitä mainosalalla, sillä toisin kuin hänen äitinsä, Stampin isä ei juuri elokuvista perustanut. Vasta Hollywood-tähti James Deanin näkeminen valkokankaalta ja stipendi taidekouluun sysäsivät Stampin varsinaisesti kohti näyttelijänuraa.
Maanmiehensä Peter Ustinovin ohjaama ja osin käsikirjoittama Herman Melville -meriseikkailu Billy Budd nosti Stampin maineeseen kerrasta. Hänet palkittiin 1960-luvun alussa lupaavimman tulokkaan Golden Globella ja huomiotiin BAFTA- sekä Oscar-ehdokkuudella. Billy Buddia seurasivat hyytävän hiljaisen rikollisen rooli William Wylerin Neitoperhossa, josta hänet palkittiin Cannes’sa parhaimpana miesnäyttelijänä, mutta myös vuosikymmenen parodiahenkeä tihkunut vakoojaleffa Modesty Blaise sekä yhteistyöprojektit eurooppalaissuuruuksien Federico Fellini (Kolme askelta yöhön: Toby Dammit) ja Pier Paolo Pasolinin (Teorema) kanssa.
Erottuaan elämänsä rakkaudeksi luonnehtimastaan huippumalli Jean Shrimptonista, tuli Stampista 1970-luvulla sekalaisten italialaistuotantojen vakiokasvo. Näistä elokuvista moni, kuten tieteisleffa Hu-Man, on sittemmin joutunut unohduksiin. Stamp muisteli joitakin vuosia sitten, että hän oli tuohon aikaan aikeissa jo siirtyä näyttelijästä tantraseksin opettajaksi Intiaan, kun hänen agenttinsa pudotti ison uutisen: Stampille oli tarjolla osa Hollywood-tuotanto Supermanissa. Teräsmiehen vastustajan, kenraali Zodin, rooli on yhä yksi Stampin kansainvälisesti tunnetuimmista.
Seuraavina vuosikymmeninä Stamp nähtiin silloin tällöin sivuosissa useammin kuin huomattavissa pääosissa. Joinakin vuosina hän vietti pitkiä aikoja Intiassa meditoimassa. Tämä puoli kuitenkin harvoin näkyi tuotannoissa, joihin hän päätyi – kuten tiheätunnelmaisessa pörssikeinotteluleffassa Wall Street, kostotrillerissä The Limey tai hänen toistaiseksi viimeisenä julkaistussaan giallo-kauhuelokuvassaan Last Night in Soho. Stampin oli tarkoitus tehdä vielä komediaa, sillä 1990-luvulla julkaistulle kolmen drag-artistin tie-elokuvalle Priscilla – aavikon kuningatar suunniteltiin jatko-osaa.
Lisää aihepiiriin liittyviä juttuja löydät Leffatykissä aihesanalla ”kuolleet”.
*Kuva: CC
Juttusarjan lähteet: SlashFilm, The Guardian, Observer, NY Times, BFI, People, OP Media, YLE, IS, Suomen kansallisfilmografia, Toopelivisio (toim. J. Annala), Playbill, THR, The Telegraph, Parade, Vogue, Vulture, IndieWire, BBC, LA Times
Toim. R. Isoviita